Mutta niinkuin olen nähnyt muutamien avioliittojen alkavan mitä riemullisimmasti ja päättyvän onnettomasti, niin minä näin nyt päinvastaista. Sen mitä nyt seuraa, kertoi minulle monta vuotta myöhemmin vapaaherratar Elisabet.

Kun yksinkertainen, käytännöllinen ymmärrys — miksikä en sanoisi talonpoikaisymmärrys — sattuu kuin vaaja tunkeutumaan sotkeutuneihin, monimutkaisiin, vääristyneihin oloihin, kun se niissä saa vaikuttaa ja toimia selvänäköisin katsein horjumattoman uskon pohjalla, silloin sattuu toisinaan tuo ymmärrys saamaan selväksi sotkuisen vyyhden. Penttulan Liisu, jota sekä morsiamen että sulhasen oli kiittäminen hengestään, kutsuttiin häihin ja hänet otettiin kunnioittavasti vastaan. Hän istui ääneti ja vaatimattomana nurkassaan, mutta hänen viisaat harmaat silmänsä oivalsivat heti, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla.

Kuuluisan naislääkärin maine oli jo ennen häntä ehtinyt Viipurin seuduille, ja kun siellä ei suinkaan ollut puutetta kaikenlaisista raihnaista, jotka tahtoivat käyttää hyväkseen tilaisuutta päästäkseen jälleen jaloilleen, niin tuli Penttulan ihmeitä tekevälle muorille vastoin hänen toivoaan ja tahtoaan paljon tekemistä. Kuudeksi pitkäksi kuukaudeksi hänen täytyi mielipahakseen jättää miehensä ja lapsensa tulemaan omin neuvoin toimeen ja autella vento vieraita ihmisiä terveiksi, ja hän asui sen aikaa parhaastaan vapaaherratar Elisabetin luona. Hänen vaikutuksensa tuli siellä sitä suuremmaksi, kun hän ei näyttänyt vähimmässäkään määrässä mitään vaikutusvaltaa vaativan. Kaikki kysyivät häneltä neuvoa: hänen piti sanoa ajatuksensa karjasta, kirnusta, juuston teosta, leipomisesta ja juoman panosta, pesusta ja käsitöistä; hänen piti ennen kylänlukuja luettaa laiskoilla katkismusta; hänen piti sunnuntai-iltoina selittää saarnaa palvelusväelle. Nuorikot ja vapaaherratar Elisabet olivat usein uteliaisuudesta läsnä näissä selitystilaisuuksissa ja mieltyivät niihin. Selitysten jälkeen keskusteltiin uskonasioista, ja Stanislaus teki huvikseen pilkkaa oppimattoman talonpoikaisvaimon uskosta. Niinkuin moni muu nuori mies ei hänkään uskonut muuta kuin mittausopin selviöitä. Hän ei salannut epäilyksiään, mutta hän oli tavannut väkevämpänsä; hän kiivastui, mutta toisen tyyneys teki hänet aseettomaksi, hän ryhtyi epäämään, mutta hänet voitettiin. Se ärsytti häntä; hän kävi vilkkaaksi ja puheliaaksi, käytti kaiken oppinsa, mutta joutui kuitenkin auttamattomasti tappiolle. Sielujen lääkitsijä oli paitsi Raamattua tutkinut myöskin ihmissydäntä. Hänen kokemuksensa oli hyvin rikas, hänen yksinkertainen, levollinen ja selvä todistelunsa niin sitova, että uhmailevan epäilijän täytyi tunnustaa olevansa voitettu. Jos olisi ollut kysymys dogmeina esitetyistä uskonnontotuuksista, olisi Stanislaus paremmin saanut suojelluksi itsensä uskottomuusmuurinsa takana; mutta Liisu oli niin viisas, että piti sillä alalla uskonsa omana tietonaan. Hänen todistelunsa koski aina kristillisyyden sovittamista elämään, ja siinä hän oli vastustamaton. Ken ei uskonut ennustusta, hänen täytyi uskoa käskysanat.

Kun kerran keskusteltiin elämänuskosta, ei siitä enää ollut pitkälti yksityisiin sydämen huoliin. Vähitellen tämän pienen perhenäytelmän kolme päähenkilöä olivat paljastaneet Liisulle jonkin sydämensä pimeän sopen. Hän sanoi vapaaherratar Elisabetille:

— Jumala tarvitsi kuusi päivää maailman luomiseen, ja hän luo yhä vielä. Miksi te tahdotte saada paratiisin valmiiksi jo ensi päivänä?

Stanislaukselle, joka ei salannut elämänkyllästymistään, hän sanoi:

— Minulla oli lanko, Matti Penttula, joka oli saanut päähänsä, että maailma on häviävä seuraavana mikonpäivänä. Matti istui ja itki, jätti peltonsa hoitamatta eikä välittänyt vaimostaan eikä lapsistaan. Vaimo kynti ja kylvi, korjasi elot ja pui. Kun mikonpäivä tuli ja maailma oli entisellään, joutui Matti hätään, kun ei muka leipää ollut, mutta vaimo leipoi leipää uutisjauhoista, ja Matti kiitti Jumalaa, että hänellä oli vaimo.

Mitä Stanislaus tuumi moisesta ripityksestä, en tiedä, mutta ei
Feliciakaan jäänyt osattomaksi.

— En koskaan — sanoi Liisu — ole nähnyt vallattomampaa varsaa kuin isäni punainen ruuna oli. Sen valjastaminen kuorman eteen olisi ollut samaa kuin susi-ilveksen valjastaminen, eikä koko kylässä ollut miestä, joka olisi pystynyt ottamaan sen kiinni hevoshaasta. — Mitä pitää minun tehdä? sanoi isä; pitääkö minun nuijia se? — Älähän toki, annapas minä koetan! sanoi äiti. Ja äiti alkoi juottaa ja syöttää ruunaa, puhui sille ystävällisesti, antoi sille leipää ja sai sen pysymään hiljaa valjaissa. Joka kerta kun äiti tuli veräjälle, tuli hevonen häntä vastaan, pieninkin poika saattoi taluttaa sen kotiin haasta, eikä isällä ole koskaan ollut niin hyvää hevosta. Sillä katsokaa, niin on ihmisten kuin elukkainkin laita, kaikessa pitää käyttää sävyisyyttä ja sopuisuutta. Paha on voitettava hyvällä, eikä rakkaus jää hedelmää vaille.

Moni hyvä sana haihtuu tuuleen, mutta näissä sanoissa oli jotakin, joka niitä idätti. Äiti tuli hellemmäksi, poika avomielisemmäksi; nuoressa vaimossa lapsi alkoi kehittyä naiseksi. Felician ensimmäinen sielu pääsi valtaan; toinen väistyi pohjattomaan syvyyteen. Kun nuo kuusi kuukautta olivat kuluneet ja Liisu palasi Penttulaan — ahdettuna, kuten hän itse sanoi, kuin heinähäkki täyteen nuoren karjan rehua — olivat pilvet jo melkoisesti hälvenneet. Ja kun jonkin ajan kuluttua pikku tyttö tuli kietomaan käsivartensa noiden kolmen ympäri, oli Jumala jo luonut hyvän osan paratiisia. Matti Penttula käsitti, että hänellä oli vaimo, ja rakkaus oli valjastanut vallattoman varsan aisoihin.