Minä tuskin tunsin Stanislausta, kun kymmenen vuoden kuluttua eräänä iltana joulunpyhinä tulin heitä tervehtimään. Äiti ja poika istuivat työhuoneessa, vapaaherratar kutoen sukkia lapsille ja Stanislaus selvitellen jotakin mekaniikan alaan kuuluvaa tehtävää, jollaiset aina olivat häntä huvittaneet. Kolme sievää pikku tyttöä kiipeili uteliaina entisen naistenvihaajan olkapäillä. Lapset olivat paitsi muita kauniita leikkikaluja saaneet jouluksi rakennuslaatikon, jossa oli puusärmiöitä ja kuutioita. He olivat tehneet kaksi tornia; niiden väliin kiinnitettiin lanka, ja sille langalle oli pieni nukke tasapainotankoineen asetettava niin, että se pysyi tasapainossa. Tuo ei ollut mikään helppo asia, nukke kiepsahti lakkaamatta nurin, ja lasten siinä puuhatessa astui nuori vapaaherratar sisään taluttaen kädestä kaksivuotiasta poikaa.
— Ei se seiso, se kaatuu! huusivat pikku tytöt äidilleen.
— Niin, sanoi isä hymyillen, pyytäkää äitiä koettamaan; hän osaa paremmin saada sen pysymään!
Felicia punastui tuosta vieraan läsnäollessa hänen entiseen elämäänsä tehdystä viittauksesta. Mutta hän malttoi mielensä ja vastasi:
— Sitokaa nukke langalla katosta riippumaan! Tuommoisella nuoralla seistessä pitää olla sidottuna langalla taivaaseen, muuten putoaa!
— Mitä vielä, kyllä se pysyy langalla, kun vain löytää oikean painopisteen, sanoi mekaanikko.
— Ei, se putoaa niinkuin me kaikki ehdottomasti putoamme, ellemme ole sidotut langalla taivaaseen, huomautti vapaaherratar Elisabet.
Stanislaus heltyi, katsoi punastuvaan vaimoonsa, katsoi minuun ja sanoi:
— Emmekö olekin sokeita? Aina naiset löytävät tuommoisen hienon ompelulangan, emmekä me muut huomaa sitä edes kiikarillakaan!
— Oletko viimeinkin alkanut ymmärtää asian paremmin? ilvehdin minä.