— Olen, sanoi hän, kuka voi kestää kokonaisen pataljoonan hyökkäystä? Ensin sain erään, joka kantoi minua käsivarsillaan. Sitten putosi kaulaani toinen sadan kahdenkymmenen jalan korkeudesta, ja vihdoin satoi päälleni kolme pientä parkujaa. Onni, että minulla on poika, muuten olisin hukassa.
Minä ajattelin kuudetta naista, talonpoikaisvaimoa, ja mietin, oliko hänet kokonaan unohdettu tuossa ylhäisessä kodissa. Ikäänkuin nuori vapaaherratar olisi arvannut ajatukseni, esitteli hän neljä lastaan ja sanoi nimet: Liisu, Felicia, Olga, Stanislaus.
— Isoäiti ne on kantanut kasteelle ja pannut niille nimet, selitti isä. — Me tahdoimme kunnioituksesta, mihin olimme velvolliset, ristiä lapsen Elisabetiksi, mutta mummo antoi sille nimeksi Liisu tehden lapsesta erään kelpo vaimon kaiman, joka oli tytön kummina.
— Hän oli minun lankani, virkkoi nuori vapaaherratar suloisesti hymyillen.
— Ja myöskin minun ja minun poikani, lisäsi vapaaherratar Elisabet.
Minä ajattelin kaikkia näkymättömiä lankoja, joilla maailman pingoitetulla nuoralla tanssivat nuket ovat sidotut taivaaseen; hauraita, näkymättömiä, usein poikki meneviä lankoja ne ovat, ja moni ne katkoo kuin rasittavan kahleen — hienompia kuin hienoin hämähäkin verkko ne ovat ja kuitenkin vaskiketjuja vahvemmat ihmislasten tarttuessa näihin korkeuden säikeihin. Felicia Conti oli löytänyt sellaisen langan, ja sentähden hän ei ollut pudonnut.
KAHDEKSAS KERTOMUS.
Briitta Skrifvars.
Hengist oli toista vuorokautta kirkkaalla ilmalla kyntänyt Itämerta, kun vanha vihollinen sumu taaskin pysäytti matkan Gotlannin kohdalla. Peräkannen matkustajat kiistelivät, kuka oli saanut kahdeksannen arvan ja kuulivat iloiten, että rouva Rönnevall suostui tällä kertaa uhrautumaan. Hän oli syynä kuudennesta vuorosta asti vallinneeseen hämminkiin ja oli nyt jo niin kauan ollut tulessa, että tunsi tottuneensa sotaan ja olevansa valmis ryhtymään taisteluun kahdeksantena vuorossa.
— Eversti Hemming — sanoi hän — on esittänyt meille "kansannaisen", lääkitsijävaimon, jolla näytti olevan kaitselmuksen osa hänen vaikuttavassa kertomuksessaan. Minä olen äärettömän kiitollinen, että eversti hyväntahtoisesti antoi niin kunniakkaan osan minun sukupuoleni henkilölle, mutta mieleni tekisi ehdottaa pientä lisäystä. Oman pienen kokemukseni mukaan tahtoisin esitellä lääkitsijävaimon jonkinlaiseksi naisen hahmossa olevaksi mieheksi, jolla on jänterät, karkeat, kovat kädet, hiukset kampaamatta, puhtaudeltaan hyvin epäilyttävä esiliina, tupakkapiippu suussa ja sellainen taito, että osaa olla kieltäytymättä, milloin avunhakijat tarjoavat ryyppyä tai totilasia. Enkö ole oikeassa herra eversti? Eikö se taulu olisi ollut paremmin luonnon mukainen?