— Ei suinkaan, vastasi eversti. Kun maamme sadoista lääkitsemistä harjoittavista kansannaisista mieluimmin valitsin toisen esikuvan kuin teidän esittämänne, tapahtui se sen tähden, että minä olen nähnyt hänet omin silmin ja että minua enemmän miellytti tämä luonnonparannus, joka yhdistää pään ja sydämen, kuin tuo hevoslääkinnän ja taikuuden sekoitus, joka on ominaista useimmille Penttulan Liisun ammattikumppaneille. Jos minä olisin lääkäri, lähettäisin puolet noista ihmeentekijöistä hornaan, johon he oikeutta myöten kuuluvat, mutta toisesta puolesta minä ehkä valitsisin yhden tai kaksi tohtorinhatun arvoista, ja muiden luo lähettäisin kolmannen osan sairaistani. Kun Herramme hyvyydessään asettaa terävän ymmärryksen, tarkan silmän ja hienotunteisen sydämen lapsen kehtoon, luuletteko hänen aina valitsevan pitseillä koristettuja kapaloita tai kirjailtuja päänalusia? Eiköhän hän yhtä usein voi valita välikappaleitaan kurjien riepujen keskeltä ja karkeatekoisista kehdoista?
— Kenelle te tuota sanotte? virkkoi pikku rouva vilkkaasti. — Olenko minä kieltänyt luonnollisia taipumuksia? Voi, hyvä herra, minulla oli imettäjä, torpparin vaimo, josta olisi voinut tulla professori, jos hän ensiksikin olisi ollut mies ja toiseksi saanut kasvatusta. Mutta minä sanon, että nuo kansan lääkitsijämiehet ja -naiset ovat semmoisia, miksi he ovat saattaneet tulla omassa ympäristössään, siis ehkä rehellisiä ja hyväsydämisiä ihmisiä, mutta ulkomuodoltaan karkeita, eivätkä juuri herkkiä käsittämään tunteita. Jos on olemassa jokin poikkeus, niin väitän, että siinä on myöskin huomattavissa merkkejä sivistyneiden luokkien vaikutuksesta. Tunteen voi tahkota kieroksi ja vääristellä, mutta tahkottava se on. Katsokaamme luonnollista tunnetta, esimerkiksi kiitollisuutta. Ettekö luule kiitollisuutta tarvitsevan kasvattaa? "Tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää!" sanotaan. Se on vastenmielinen sananparsi, mutta kyllä siinä on jotakin perää.
— Ja tuollaisen inhoittavan säännön te etsitte lastenhuoneajoiltanne, jolloin herra istui pöyhkeän kopeana pulpetin ääressä ja talonpoika sai nöyrästi odottaa eteisessä! Antakaa talonpojan olla hyväksymättä kiitollisuutta, joka vaatii häneltä matelevaista alamaisuutta. Valitkaa toinen tunne. Sanokaa, onko esimerkiksi rakkaus vähemmän voimakas tai vähemmän arka torpassa kuin salongissa?
— Kiitän nöyrimmästi, te ehditte ennen minua, herra eversti. Minun ajatukseni oli, että kaikki tunteet tarvitsevat kasvatusta, yksinpä rakkauskin. Mutta jos rakkaus kaikkialla esiintyykin yhtä voimakkaana — niinkuin todella on laita, koska se on kaikkien muitten tunteitten juuri — niin ei se kaikkialla esiinny yhtä hienona. Torpan rakkaus eroaa salonkirakkaudesta siinä, että siitä puuttuu koristelu. Minä tahtoisin asettaa everstin kuvaamaa kansannaista vastaan toisen ehkä sen tähden luonnollisemman, että hän on kaikkien tunteiden yhteisellä perustalla. Saanko esittää päiväpalkkalaisen tyttären, joka rakastaa kansan koko luonnonvoimalla, mutta osoittaa valinnassaan sivistyneen naisen hienoutta ja jaloutta?
— Mikä olisi opettavampaa? vastasi eversti, pisteliäs korostus viimeisessä sanassa.
— Entä minun käsilaukkuni? … huokasi neiti Hemming.
Kaikki pitivät sitä Itämeren omaisuutena. Oli jo kuultu rakkausjuttu, mutta uskollista luutnanttia ei vielä ollut tavattu.
— Mitä? vastasi eversti. Mikä sitten ystäväni Stanislaus oli? Voiko vaatia enempää kuin että luutnantti nai ensimmäisen lemmittynsä?
— Voi, vastasi taipumattomana pikku rouva Rönnevall.
— Voi todellakin vaatia enemmän kuin että itsekäs pakosta menee naimisiin siinä uskossa, ettei hän voi karttaa onnetonta kohtaloaan. Voi vaatia, että naistenvihaaja viimein huomaa meidän halveksitussa sukupuolessamme jotakin suuremman arvoista kuin että me osaamme pujottaa langan neulansilmään. Mutta koska eversti näyttää luulevan, että minä tahdon kertoa opettavan tarinan, niin jätän äärettömän mielelläni vuoroni sille onnelliselle, joka voi pelastaa neiti Hemmingin käsilaukun.