Meidän vuoromme tuli, me lähdimme juoksemaan kumpikin puoleltamme. Kohteliaisuus vaati minuakin astumaan muutamia askelia; sitten pysähdyin, ollen aivan varma tappiolle jäämisestäni ja liian ylpeä enentääkseni vastustajani voitonriemua edes yrittämälläkään välttää häviötäni. Vastoin luuloani ei Augusta antautunutkaan. Hän oli jo lapsena nopea juoksija, nurmen kukan lentävä haituva ei saattanut suloisemmin liihoitella niityn leinikkojen yli kuin hän. Tällä kertaa hän juoksi kuin myrskyn ajamana; olisi melkein voinut luulla hänen tahtovan mistä hinnasta hyvänsä päästä takaa-ajajansa käsistä. Keimailua, ajattelin minä. Juoskoon vain!
Parastaan hän pani, tuo hieno herra kovine irtokauluksineen, ahtaine, nuuskanruskeine housuineen ja pääskysenpyrstöhännystakkeineen. Se ei enää ollut verkko, vaan kokonainen rysä, nuotanperä; hän tahtoi, maksoi mitä maksoi, saada kiinni kultakalansa jostakin sokkelosta, hirsiröykkiön solasta tai maahan kuin satimeksi makaamaan jätetyn pitkätyvisen laivanmaston takaa. Minä seisoin liikahtamatta ja näin heidän molempien katoavan onnettoman kummituskaarisen jättiläislaivan läheisyyteen.
— No, Otto! kuului takaani äidin nuhteleva ääni, sillä minun kylmäverinen tyyneyteni meni kuitenkin vähän liian pitkälle.
Jos muistutuksen olisi tehnyt joku muu, olisin minä luultavasti istahtanut lähimmälle lautatapulille lepäämään; mutta nyt minä lähdin hitaasti astumaan jättiläislaivaa kohti. Mikä näky! Päästyäni sen veistämölle näin nopeajalkaisen varatuomarin seisovan epätoivoisena portaiden juuressa. Hänellä, onnettomalla kulki housunlahkeista nauhat saappaitten alitse, ja siitä syystä olivat ahtaat housut takaa-ajossa revenneet niin pahasti, että hänen oli tuiki mahdotonta tulla naisten näkyviin.
Jos on totta, että vastustajan tappiosta johtuva vahingonilo on yhtä synnynnäinen kuin oman voiton tuottama tyydytys, olisi minun pitänyt nauraa; niin, minun olisi pitänyt sanoa tuolle kovanonnen kuhaverkkojen laskijalle: hyvä herra, minä surkuttelen teitä, tai jotakin muuta samanlaista, ja samalla olisi minun pitänyt suipentaa huuleni mitä surmaavimpaan hymyyn. Mutta minä olin nyt toisenlaisessa mielentilassa, minä alennuin kysymään häneltä, missä hänen pakoon päässyt saaliinsa oli. Hän oli kyllin jalomielinen osoittaakseen portaita. Minä riensin ylös kiireisin askelin ja tapasin Augustan seisomassa laivan sisässä.
Göteborgin museoissa, ellen muista väärin, pääsevät uteliaat katsojat myöskin valaskalan luurangon sisään. Kuvitelkaa moista muodotonta luurankoa, vain vielä paljon valtavampaa, ruskeita, puoleksi mädänneitä, sammaltuneita, kaarevia puunrunkoja ympäröimässä tavattoman laajaa katotonta holvia, jonka pohjalla oli yksi ainoa lattiapalkki, köli, mikä oli kokoonpantu ken tietää kuinka monesta suuren suuresta honganrungosta. Ajatelkaa, että sivuseinät olivat puoliavoimet, niin että kaarien välistä saattoi nähdä vilahduksen ihmisjoukosta ja kuulla sen humua, mutta että samalla sisällä oli niin tyhjää, niin hiljaista kuin suljetussa kirkossa, missä kaksi elävää olentoa äkkiarvaamatta kohtaa toisensa pääkäytävällä. Ja ajatelkaa siihen vielä lisäksi, että tuo kapea käytävä, jolle laskeuduttiin lahoja portaita myöten, oli kokonaan vaapukkapensaitten peitossa, mitkä olivat kohonneet maasta rakojen välitse ja menestyivät erittäin hyvin päivänpaisteessa ja sateessa, joita ei mikään kaihtava katto estänyt sisään pääsemästä. Sinne Augusta oli rientänyt hurjassa paossaan. Se oli rysä, se oli nuotanperä, josta ei enää ollut mitään pakotietä, mutta taitavaa kalastajaa oli kohdannut tapaturma, hän ei voiton hetkenä voinut tarttua saaliiseensa.
Minä laskeuduin alas portaita, ja ensimmäiseksi sattui silmiini kolme suurta, tummanpunaista vaapukkaa, jotka olivat siellä saaneet kypsyä häiritsemättömässä rauhassa, koska ihmisjalka enää harvoin sinne astui. Äkillinen ajatus juolahti mieleeni. Minä taitoin oksan, ojensin marjat morsiamelleni ja toistin hänen taannoiset sanansa:
Sisäss' ei eikä ulkosalla, eikä merellä, vuorilla, mantereella tai saaressa kasva syömmeni toivotuinen.
Tällä kertaa hän otti marjat vastaan ja hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneliä.
— Disa kuningatar ei olisi keksinyt parempaa selitystä, sanoi hän, käyttäen samoja sanoja, jotka minä suutuksissani lausuin tuossa edellisessä erokohtauksessa.