Tuskinpa minun tarvinnee lisätä, että me uudelleen kihlattuina lähdimme sulhasena ja morsiamena haaksirikkoutuneen jättiläisen kovaonnisista raunioista. Niin oikullinen on ihmissydän, että paras ja kauneinkin, jos sitä meille tyrkytetään, kiihoittaa kapinaan, jota emme saa tukahdutetuksi, ennenkuin kadotamme kalliin aarteemme. Me olimme yksitoista vuotta luulleet oikein sydämen pohjasta inhoavamme toinen toistamme, mutta oltuamme erossa viikon ymmärsimme, miten suuresti me saatoimme rakastaa toinen toistamme saadessamme vapaasti valita.

Se että palasimme käsi toisen kainalossa, ei herättänyt mitään huomiota. Kaikkihan oli niinkuin olla piti. Ei kukaan, ei edes onneton kilpakosijanikaan, joka myöhemmin illalla saapui seuraan keltaiset housut jalassa, aavistanut, mikä koko elämäämme nähden tärkeä muutos oli tapahtunut välillämme. Ainoastaan pieni välitapaus kummastutti häntä ja monta muuta. Tunnettu vanha tapa laivoja vesille laskettaessa on, että riemastuneet työmiehet onnellisesta työn päättymisestä iloissaan nostavat hartioillaan ilmaan isäntiään ja heidän sukulaisiaan, rakennusmestarejaan, laivan kapteenin ja muutenkin kenen hyvänsä heidän suosiossaan olevan vieraan, joka joutuu heidän kiusallisen hyväntahtoisuutensa kohteeksi. Kun tuo kunnia oli tullut juhlan lähimpien asianomaisten osaksi, lähenivät muutamat epäilyttävän näköiset miehet myöskin Augustaa ja minua, ja ennenkuin väijymystä aavistimmekaan, liitelimme me jo yleiseksi riemuksi ilmassa rinnakkain ylös kohotettuina leveässä, vartavasten hankitussa keinutuolissa. Voin tosiaankin vakuuttaa, että moinen asema vaatii hyvää nuorallatanssijan taitoa. Mutta kun meitä sillä tavoin kannettiin riemuitsevan ihmisjoukon yläpuolella ja minä satuin katsahtamaan vanhaan merihirviöön, joka äsken oli nähnyt uuden onnemme, juolahti taaskin ajatus mieleeni — minä olen, kuten näette, päähänpistojen uhri. Minä suutelin morsiantani kaikkien nähden ensi kerran siitä pitäen, kun hän kynsi kasvojani. Ja sen johdosta syntynyttä sanomatonta riemua saattaa ainoastaan verrata siihen aivan päinvastaiseen tunteeseen, joka saman näyn aiheuttamana kuvastui voitetun kilpailijani punastuvilta poskilta, levittäen purppuraista hohdettaan aina tärkätyille irtokauluksillekin asti. Hälinän keskeltä minä erotin selvästi parin lihavan käden paukuttavan meille mieltymyksen osoitukseksi, Se oli asioitsijatäti. Hän riemuitsi, hän oli laskenut tilinsä yhteen ja laskenut oikein.

* * * * *

Sanoin tätä pientä kertomusta historialliseksi tapahtumaksi, eikä siinä todellakaan ole mitään muuta kuin jo tuhannesti ennen uudistunutta kokemusta. Mutta yhtä suurella syyllä saattaisin nimittää tätä myöskin romaanin aiheeksi, sillä mitäpä ovat romaanit muuta kuin rakkautta esteineen? Ja kun päätöksenä on avioliitto kyynelten jälkeen, niin se kai onkin juuri sellainen loppu kuin hupaisessa romaanissa pitää olla? "Kriegt er sie, oder kriegt er sie nicht?" Meidän romaanimme päättyi niin onnellisesti kuin suinkin olin uskaltanut toivoa, minä sain lemmittyni ja kiitän vielä tänäkin päivänä vanhaa kummituslaivaa, jonka avutta en ehkä koskaan olisi keksinyt selitystä koko elämäni vaikeimpaan arvoitukseen.

Mutta kummituslaivasta on vielä sanottava pari sanaa, sillä sen kummalliset vaiheet ovat historiaa. Muutaman vuoden kuluttua kihlauksemme uudistamisesta toinen laivanisäntä osti aluksen jäännökset halvasta hinnasta. Hän purki keskentekoisen rungon, poisti kaiken, mikä oli mätänemisestä ja huonosta hoidosta käynyt kelvottomaksi, ja teetti lopuista aineksista uuden, kauniin kolmimastoisen laivan, mitoiltaan melkoista pienemmän kuin sen esi-isä, jättiläinen, oli ollut. Mutta eipä uudenkaan isännän sallittu saada laivaa valmiiksi, sillä kummallinen vastoinkäyminen näytti yhä piilevän jättiläisen jäännöksissä. Uusi omistaja sairastui kovaan tautiin ja möi keskentekoisen laivansa jollekin Helsingin kauppiaalle. Tämä sai rakentamisen loppuun suoritetuksi, laiva lähti onnellisesti teloiltaan ja sai nimekseen Augusta. Ehkäpä joku teistä muistaakin vielä tuon kauniin, soman laivan, joka oli nimensä arvoinen. Mutta esi-isän onneton kohtalo seurasi sitä, sen ura tuli lyhyeksi. Kapteeni Leanderin johdolla Augusta oli palannut toiselta tai kolmannelta matkaltaan, en muista varmaan, monenneltako, kun sota syttyi Englantia ja Ranskaa vastaan keväällä vuonna 1854. Augusta olisi hyvin ehtinyt Viaporin tykkien turviin, mutta katsoi olevansa paremmassa suojassa Tammisaaren edustalla ja asettui ankkuriin Hvitsandiin. Sieltä englantilaiset ottivat laivan hyvänä saaliina täysine suolalasteineen 19. päivänä toukokuuta 1854, ja Augusta oli ensimmäinen suomalainen laiva, joka joutui vihollisten käsiin, ja varmaankin myöskin ensimmäinen, jonka sisästä oli poimittu kypsiä vaapukoita. Sen myöhemmät vaiheet eivät ole tunnettuja. Otaksuttavasti saalis on uusille isännilleen tuottanut yhtä vähän iloa kuin entisillekin. Esi-isä, vanha jättiläinen, oli kateellinen suosiostaan. Se tahtoi tehdä vain kaksi olentoa onnelliseksi — ja sen se tekikin kuin mies.

TOINEN KERTOMUS.

Ikuinen ylioppilas.

Konsuli Rönnevallia onniteltiin hänen nuoruutensa arvoituksen iloisesta ratkaisusta, hänen romaaninsa naissankari oli löytänyt saalinsa, ja tohtori Rabe, joka oli saanut toisen arvan, aloitti kertomuksensa seuraavaan tapaan: Minäkin muistan arvoituksen, mutta toisenlaisen kuin se, jonka arvoisa edeltäjäni kertoi, melkein yhtä öisen ja pimeän kuin hänen kertomuksensa oli miellyttävä ja valoisa. Onneksi on meillä nyt kirkas vuodenaika, jolloin voimme varjoja pitää vain mieluisana vaihteluna. Torjun jo edeltäpäin epäilyksen, että kerron kummitusjuttuja, vaikka todellakin silloin itse olin sen ainoan kerran elämässäni halukas uskomaan sentapaista. Kertomukseni koskee sielutieteellistä arvoitusta, niin harvinaista ja niin ihmistoiminnan kaikkien tavallisten vaikutinten kanssa ristiriidassa olevaa, etten sen vertaista ole löytänyt muuta kuin yhden, omituisessa, mutta ihmeellisen kauniissa Almqvistin runossa nimeltä Ramido Marinesco. Goethe tai Walter Scott olisi epäilemättä voinut arvoituksestani tehdä paljon enemmän kuin mitättömän ylioppilasmuistelman. Mutta antakaa anteeksi, minä olen latinalainen; onko teistä kellään synnynnäistä kammoa pitkiä latinalaisia kirjannimiä kohtaan?

Kuulijat selittivät kainosti, etteivät tosin voineet täydelleen ymmärtää niin suuren opin arvoa, mutta olivat kuitenkin valmiit alistumaan siihen, mitä ei voinut välttää.

— Minun tulee sitten — jatkoi kertoja — ilmoittaa, etten ole kehdosta asti ollut roomalainen, vaan pikemmin kreikkalainen, hebrealainen, arabialainen, syyrialais-kaldealainen tai miksi minua tahdotaan nimittää, sanalla sanoen itämaisten kielten tutkija. Isäni oli oppinut teologi, joka oli hyvin tarmokkaasti ryhtynyt raamatunkielen tutkimiseen, eksegetiikkaan. Hänen elämänsä päämääränä oli ollut opettajanpaikan saaminen Turun yliopistossa, mutta hänet sivuuttivat onnellisemmat, joskaan eivät taitavammat hakijat, joten hän vihdoin joutui kirkkoherraksi erääseen hiippakunnan pohjoiseen pitäjään. Siellä hän opetti itse poikiaan ylioppilastutkintoon asti, ja koska minä olin vanhin, oli minun tietysti astuttava hänen jälkiään. Ja minun piti päästä paljon pitemmälle; sehän on isien kiitettävää kunnianhimoa. Minusta piti tulla oppinein raamatunselittäjä, mitä koskaan oli nähty; minun piti valaista pyhän kirjan salaisia syvyyksiä niin kirkkain tutkimuksen valon soihduin, ettei kukaan edellinen tutkija vielä ollut sen vertaisia sytyttänyt, ja sentähden opetettiin minulle varhaisesta lapsuudestani asti kaikkia siihen alaan kuuluvia kieliä, varsinkin raamatunkreikkaa ja hebreaa, kunnes minä liikuin niissä kuin kala vedessä. Latina oli sivuasia, mutta sitä ei voitu välttää. Tosin minä jo kolmentoista vuoden ikäisenä tunsin kummallista mieltymystä urhoolliseen Aineiakseen paljon enemmän kuin Moosekseen ja Daavidiin, mutta isäni tahto oli laki, ja seitsemäntoista vuoden vanhana minä lähdin yliopistoon, Aroseniuksen hebrean kielioppi korkealle kohotettuna lippunani, ja sainkin sen johdolla aivan toivon mukaan parhaimmat arvosanat.