Syksyllä 1826 minä asuin Linnankadun varrella Turussa kehnonlaisessa ylioppilaskamarissa, jonka ainoa matala ikkuna oli Aurajoelle päin, maksoin kolme riksiä kuukaudessa huoneesta, huonekaluista ja siivouksesta sekä yhtä paljon ylioppilaiden tavallisesta ruoasta, peruna- ja sianlihakeitosta ja paistetuista silakoista, joiden lisäksi pyhinä oli ohukaisia. Talo oli erään räätälinlesken, matami Mettisen, jolla paitsi minua oli vain yksi vuokralainen, ja häntäpä minun täytyykin pitää paljon merkillisempänä henkilönä, kuin minä silloin olin tai minusta sen jälkeen on tullut tai koskaan on tulevakaan.

Hänen nimensä oli Müller — Peregrinus Müller, kuten sittemmin kuulin — ja hän asui minun huoneeni viereisessä huoneessa, josta oli eri ovi porstuaan. Tuo ovi oli aina kiinni ja avain oli poissa. Joskus olin nähnyt eteisessä tai portilla pitkän, laihan ja mustaverisen olennon pujahtavan ohitseni hämärissä ääneti kuin varjo. Hänellä oli outo ulkomaalainen puku: kulunut, ruumiinmukainen musta samettinuttu, väljät flanellihousut ja turkkilaiset puolisaappaat; päässä oli karvakulu kolmikulmainen hattu, sen muotoinen, mitä viisi- tai kuusikymmentä vuotta aikaisemmin oli käytetty. Minä saatoin tavata hänet millaisessa ilmassa hyvänsä ja useimmiten juuri sadeilmalla, eikä hänellä koskaan ollut yllään mitään päällystakkia, mutta vasemmassa kainalossa aina joukko kirjoja ja oikean käden tukena ryhmyinen, ruskea keppi tai oikeammin sanoen sauva, jonka kädensijana oli pöllönpää. Olkaa hyvä, katsokaa tätä; se sama sauva on minulla juuri tässä kädessäni, enkä minä siitä koskaan luovu.

Kuulijat tarkastivat pikimmiten tohtorin uskollista tukea, jonka kulunut kengin ja hankautunut pöllönpää osoittivat pitkiä, tuntemattomia vaellusretkiä. Kertoja jatkoi:

Kummallinen naapuri kiihoitti uuteliaisuuttani, ja koska minä onneksi olin emännän suosiossa, oli tämä hyvinkin halukas kertomaan minulle kaikki, mitä tiesi tai ei tiennyt naapuristani. Hän oli ulkomaalainen, luultavasti saksalainen; tullessaan hänellä oli ollut Göttingenistä saatu todistus, ja hän puhui kaikkia kieliä, myöskin ruotsia ja suomea, melkein kuin maassa syntyneet asukkaat. Hän sanoi olevansa ylioppilas, ei tohtori eikä maisteri, mikä olisi paremmin soveltunut hänen ikäänsä sillä hän näytti olevan lähempänä neljättä kymmenlukua kuin oikeita iloisia ylioppilasvuosia. Hän oli jollakin tavoin rappiolle joutunut, sen saattoi nähdä hänen vaatteistaan, sillä muuta hänellä ei ollut, kuin mitä hänen yllään oli, ja kuitenkin hän oli tuonut mukanaan raskaan arkun täynnä kirjoja. Mutta rutiköyhä hän ei kuitenkaan ollut, koskapahan hän päivälleen suoritti kuukauden vuokran edeltäkäsin, ja niin paljon ei emäntä luullut saattavansa todistaa kaikista ylioppilaista…

Minä huomautin rikkiviisaasti, että Müller ehkä hummaili.

— Hänkö! huudahti Mettisen matami. Hän ei juonut muuta kuin vettä, ei syönyt muuta kuin leipää, hedelmiä ja kasviksia, mitä emäntä ei suinkaan luullut saattavansa todistaa kaikista ylioppilaista. Mutta eräs paha tapa hänellä oli sen lisäksi, ettei hän koskaan ottanut vastaan vieraita eikä koskaan seurustellut kenenkään ihmisen kanssa. Hänen huonettaan ei saanut koskaan siistiä — ajatelkaahan, ei koskaan siistiä, lakaista, tomuttaa, pestä! — ja kuinka saattoi semmoinen ylioppilas olla muuta kuin hunningolle joutunut! Sen tähden olikin kamari kauniin näköinen, kuten palvelustyttö voi todistaa, hän kun kerran päivässä vei sinne vettä, ruokaa ja toisinaan lamppuöljyä tai vahakynttilöitä, sillä Müllerin ylellisyytenä oli vahakynttilöitten polttaminen. Kirjoja ja papereja kasa kasan vieressä pöydällä, hyllyillä, tuoleilla ja lattialla; ei, ei se ollut ihmisasunto, vaan variksen pesä. Ja tähän kunnon emäntäni katsoi tarpeelliseksi lisätä, ettei hän suinkaan vihannut säädyllisiä ja hyödyllisiä kirjoja, kuten Sjögrenin sanakirjaa ja opera omnian tapaisia, joita hän oli vuosi vuodelta tottunut näkemään avoinna ylioppilaittensa pöydällä ja jotka hiiskahtamatta sietivät tomuhuiskua; mutta Müllerin pakanallisia kirjoja olisi tuskin saanut puhtaaksi saksansaippuallakaan. Sitä paitsi hänellä oli vielä se paha tapa, että hän poltti lamppuaan kaiket yöt. Se oli kyllin hyvin nähty oven raosta, ja miten käy, kun ylioppilas nukkuu lamppunsa ääreen? Niin tulen vaarallista pahaa tapaa ei emäntä tahtonut sallia, ja hän oli siitä muistuttanut, mutta mitä mies oli vastannut? Älkää pelätkö, oli hän sanonut; minulla ei ole aikaa nukkua.

— Eikö aikaa nukkua! toisti Mettisen matami, syystä kyllä harmistuneena. — Ikäänkuin vanha ylioppilas ei muistaisi nukkua! Minä olen vuokrannut huoneita kaikenlaisille ylioppilaille, sellaisille, jotka ovat nukkuneet kaksitoista tuntia vuorokaudessa, ja sellaisille, jotka tuskin ovat osanneet nukkua. Ei minulla ole mitään kenenkään ahkeruutta vastaan, varsinkaan, jos kuka on joutunut vähän takapajulle ja koettaa viimeinkin takoa edes vähän oppia kovaan kalloonsa; mutta ellei mies olisi niin siivo ja hiljainen eikä maksaisi niin säännöllisesti vuokraa, niin en tosiaankaan enää kärsisi hänen pakanallista elämäänsä. Ei sen raukan ole niinkuin olla pitäisi, ei ole hänessä kaikki saumat paikoillaan.

Viimeksimainittu otaksuma näyttikin varsin todenmukaiselta, ja moni turkulainen oli samaa mieltä, kuten kohta sain kuulla. Mülleriä piti vallassaan pinttynyt päähänpisto, joka ei näyttänyt millään tavalla kuuluvan ylioppilaan tavalliseen ja kiitettävään ahkeruuteen, varmaa tutkintoa varten lukemiseen. Hän saapui joka päivä säännöllisesti kello kymmenen yliopiston kirjastoon, mutta ei lähtenyt silloin, kun muut lähtivät, vaan oli hankkinut itselleen luvan olla siellä pimeän tuloon asti. Siellä nähtiin hänet päivät päästään syventyneenä lukemaan vanhimpia, kummallisimpia ja tomuisimpia nidoksia, mitä aikojen kuluessa oli kokoontunut unohduksiin jääneille hyllyille ja joita ei kukaan enää halunnut. Hän kaiveli erityisellä luvalla mitä kellastuneimpia ja epäselvimpiä keskiajan käsikirjoituksia, iänikuisia tilejä, jotka olivat nidotut vanhemmista, hävinneistä teoksista revittyihin pergamenttilehtiin, ja sellaisia ajan ja rottien pahoin pitelemiä kirja- ja paperihylkyjä, joita oli kokoontunut romukätköihin ja ullakoille, koska ei kukaan ollut katsonut maksavan vaivaa ottaa selkoa niiden sisällyksestä. Eräänä lauantai-iltana oli vahtimestari unohtanut hänet kirjastoon ja lukinnut oven, joten hän oli jäänyt sinne maanantaiaamuun asti, jolloin kirjasto taas avattiin; mutta yhtä häiritsemättömänä hän oli silloinkin ollut käsikirjoituksia tutkimassa, kuin olisivat ruoka, juoma ja valo hänestä olleet vain mitättömiä sivuasioita. Tuolla uutteruudellaan hän olisi saattanut kirjastonhoitajan epätoivoon, ellei hän kummastuksekseen olisi huomannut Mülleriä kaikkien kirja-alan harvinaisuuksien tyhjentymättömäksi luetteloksi, sillä ei kukaan tuntenut niitä niin hyvin kuin hän, ei kukaan osannut niin uskomattoman tarkasti muistaen luetella niiden eri painoksia, painovuosia, kustantajia, sisällystä, nidoksia, sivuja ja kuuluisia painovirheitä. Vähitellen oli käynyt selville, että tämä rappioille joutunut ylioppilas — "ein bemooster", niinkuin saksalaiset olisivat häntä nimittäneet — oli ainakin kirjain tuntijana kummastuttavan oppinut, ja juuri sen tähden hän saikin vapaasti käyttää yliopiston kokoelmia. Mutta kaiken sen ohella epäiltiin kuitenkin, ettei Müllerin pinttyneen päähänpiston laita ollut niinkuin olla piti. Mitä hän tahtoi? Mitä hän etsi? Mitä hän tutki? Kukaan ei tietänyt sitä.

Minulla ei naapuristani ollut vähintäkään vastusta. Joskus tosin kuulin yöllä ohuen seinän läpi hänen huoneestaan paksukantisen kirjan kiinnikumahtamisen, jota aina seurasi jonkinlainen raskas huokaus, mutta minä totuin siihen helposti enkä antanut sen ollenkaan häiritä lepoani. Kaikki ajatukseni olivat tähän aikaan kiintyneet Jobin kirjaan, jota aloin tutkia alkukielellä, ja Jobin kirja oli sangen ruotoinen kala oppineemmillekin selittäjille, kuin minä saatoin kehua olevani. Muutamia viikkoja oli tällä lailla kulunut ilman, että jouduin mihinkään yhteyteen viereisessä huoneessa asuvan naapurini kanssa, kunnes odottamaton, hullunkurinen tapaus antoi aihetta ensimmäiseen tutustumiseen.

Syksy oli myrskyinen, mutta mitä hiljainen lukukamari välittää luonnonvoimien raivosta? Minä istuin kirjojeni ääressä, päivä kului, ilta kului, minä olin Jobin seurassa Kaldeassa ja unohdin ne kolme- tai neljätuhatta vuotta, jotka erottivat meidän aikamme hänen ajastaan. Eräänä iltana kävin levolle myöhään ja nukuin sikeästi kuten seitsemäntoista iässä nukutaan, mutta yöllä heräsin siihen, että ikkuna romahti lattialle ja raskaita sysäyksiä kuului ulkoseinältä. Huone oli niin pimeä kuin marraskuun yönä ainakin, ja kuitenkin olin mustassa pimeydessä näkevinäni suuren, kummituksen tapaisen esineen liikkuvan vuoteeni vieressä. Minä nousin puoleksi istualleni, käteni tapasi jotakin kammottavaa kosteata, joka näytti tavoittelevan päänalustani, ja tunsin kylmän ilmavirran puhaltelevan ikkunasta. Ennenkuin ehdin selvittää sekavia ajatuksiani, aukesi ovi vedosta ja heti senjälkeen astui naapurini sisään, kädessä palava vahakynttilä, jolla hän sytytti minun kurjan talikynttiläni.