— Nouskaa ylös! sanoi hän. Tulva!
Kuuluisa Aura on liian oppinut joki ryhtyäkseen mielellään poikamaisuuksiin, mutta ennen rantojen uutta järjestelyä olivat tulvat jotenkin tavallisia, ja sellainen meidät tällä kertaa yllätti. Minä nousin vuoteesta, näin ikkunan olevan rikki, lattian veden vallassa, keskellä huonetta pitkän, käsittämättömän, kiikkuvan esineen, joka raapi seinää, kaatoi vesikarahvin ja näytti vihamielisin aikein lähestyvän sänkyäni. Kuluipa kotvanen, ennenkuin tunsin tuon oudon öisen kummituksen kaljaasin kokkapuuksi, myrsky ja virta kun olivat ajaneet aluksen rantaan, mistä se oli työntänyt hävyttömän kärsänsä ikkunastani sisään.
Mitä oli tehtävä? Minä pukeuduin, kokosin kalleimmat tavarani, muun muassa Jobin ja olin jo lähtemässä pakoon, kun samassa muistui mieleeni Müller, joka oli herättänyt minut ja nyt oli samassa vedenhädässä. Hänen huoneensa ovi oli auki, minä vein Jobini aitan portaille ja kiiruhdin auttamaan naapuriani pelastustyössä. Hän tuli vastaani eteisessä, kantaen raudoitettua arkkua, niin suunnattoman raskasta, että siinä näytti olevan kylliksi neljällekin miehelle. Samassa hän muisti jonkin asian, jonka oli unohtanut, ja huusi minulle: Guidonis! Guidonis!
Hänen huoneensa lattia oli veden vallassa niinkuin minunkin kamarini. Minä etsin ja löysin nurkasta uunin luota yhä kohoavasta vedestä kyljellään olevan valtaisen suuren, ainakin leiviskän painoisen kirjan, joka oli sidottu paksuihin messinkihakaisiin puukansiin. Vahakynttilä paloi pöydällä, minä en kiireestä huolimatta saattanut olla katsahtamatta kirjan nimeä, mikä oli: Guidonis Pancirolli Rerum Memorabilium sive Deperditarum Pars Prior, ensi osa muistettavia tai kadonneita kirjoja koskevaa, Salmuthin selittelemää Frankfurtissa 1646 painettua teosta. Kanteen oli kirjoitettu kauniilla käsialalla: Peregrinus Müllerus, Aboae 1696. Huomioni kiintyi tuon nimikirjoituksen omituiseen p:n kiemuraan, joka päättyi vasemmalla puolen ristiin ja siihen liitettyyn miekkaan.
Me vietimme talon muitten karkoitettujen asujainten kanssa kaksi tai kolme kolkkoa tuntia korkeammalla paikalla olevassa vilja-aitassa ja palasimme takaisin päivän koittaessa, kun vesi jo alkoi laskeutua. Hävitetty asuntomme pantiin suurella vaivalla asuttavaan kuntoon, ja Mettisen matami kertoi riemuiten saaneensa vihdoinkin siistiä naapurini huoneen. Auran vesi oli, kaikkia itsensä pilalle lukeneita kirjatoukkia mahtavampana, ottanut pesemisen huolekseen, ja ennenkuin variksenpesän asukas sai aikaa tointua, ehti luuta päättää, mitä tuo suuri pesuriepu oli onnellisesti aloittanut.
Muutamia päiviä kului, ja Job tuotti nuorelle ja malttamattomalle aloittelijalle aivan kylliksi huolta, joskaan ei juuri yhtä paljon kärsimyksiä, kuin hän itse oli kokenut. Eräänä iltana juolahti mieleeni, että Müller ehkä oli käyskennellyt hebreankielen harhasolissa, ja vaikkakaan minulla ei olisi mitään opittavaa häneltä, niin hän saattoi haluta oppia jotakin minulta. Minä siis odotin eteisessä hänen palaamistaan saadakseni hänet pidätetyksi hänen ohitse mennessään. Ja hän tulikin.
— Herra Müller, sanoin minä, neuvokaa minua hiukan!
— Mitä tahdotte? Ei ole aikaa.
— Eräs Jobin kohta on minulle mitä pahimpana kiusankappaleena. Minusta on teksti joko ristiriitainen tai De Wette ei osaa selittää.
— Aivan oikein, herra. Epäilys on totuuden äiti. Astukaa sisään!