— Varohan toki! Muuten minä jatkan! nauroi konsuli.
— Näettehän nyt, hyvä herrasväki, miten minua kohdellaan! Mitäpä minulla muuta neuvoa on kuin totella:
Noin penikulman päässä kotikaupungistani asui kruununvouti asessori Richardsson, joka oli koonnut melkoisen omaisuuden siihen hyvään aikaan, jolloin Ruotsin raha vielä oli yleiseen liikkeessä, mutta kaikki kruununverot oli suoritettava ruplissa. Hänen imettyään itsensä kylläiseksi ja asetuttuaan lepoon tuli mahtavampi velkoja langenneine vekseleineen eikä antanut vähääkään lykkäystä. Asessorin täytyi jättää kauniit setelitukkunsa perinnöksi pojalleen ja kahdelle tyttärelleen. Tyttäret menivät naimisiin ja saivat maalain mukaan neljänneksen kumpikin; poika sai puolet. Tuo nuori herra, Maunu Richardsson, oli silloin kanslistina Vaasan hovioikeudessa; hän oli hieno herrasmies, jonka luultiin teräväpäisenä pääsevän pitkälle, kerran ehkä hovioikeuden presidentiksikin. Kaikkien kummastukseksi hän kuitenkin otti eron, lähti ulkomaille ja oli poissa kaksitoista vuotta. Missä hän tuon ajan oleskeli, ei kukaan varmasti tiennyt; kerrottiin hänen eläneen muutamia vuosia Etelä-Afrikassa hollantilaisten buurien keskuudessa. Se vain on varmaa, että hän palatessaan everstin arvoisena sotilaana enemmän näytti afrikkalaiselta kuin hienoksi ajellulta, hyviä paikkoja odottavalta hovioikeuden kanslistilta. Minä näin hänet kerran; hän olisi ollut kaunis uljaine sotilasryhteineen, jollei hän olisi ollut puoleksi villi. Hänen sanottiin taistelleen kaffereja vastaan ja myrkytetyn nuolen häntä haavoittaneen. Hän asettui asumaan perimälleen maatilalle, joka oli lähellä meidän kaupunkiamme, rupesi maanviljelijäksi, tuhlasi rahaa afrikkalaisiin maatalousmenetelmiin, eli naimattomana, ei seurustellut kenenkään kanssa, puhui vähän, luki paljon ja oli kivulloinen, kummallinen erakko, joka teki salaa paljon hyvää.
Siihen aikaan, aina kymmenenneltä vuodeltani alkaen, kävi meillä silloin tällöin merimiehen leski Briitta Skrifvars kaupittelemassa palttinaa ja mattoja. Minä kuulin äitini kiittävän hänen kankaitaan, varsinkin palttinoita, parhaiksi, mitä saattoi saada, niin pehmeiksi, hienoiksi ja tasaisiksi, että niitä pidettiin kotiteollisuuden mestariteoksina. Joka langan oli köyhä vaimo itse kehrännyt ja kutonut, hänen työnsä oli haluttua, mutta äitini sai enimmän osan; kaikki minun liinavaatemyötäjäiseni ovat Briitan kangaspuista. Minä en silloin ymmärtänyt katsella liinavaatekaappiamme yhtä hiljaista ihailua tuntien kuin äitini sitä katseli, mutta minä ihmettelin Briitta Skrifvarsia. En koskaan ollut nähnyt hänen kaltaistaan köyhää vaimoa. Hän oli yksinkertaisine juovikkaine villahameineen, mustine pumpulimekkoineen ja valkopohjaisine pumpulihuivineen kuin prinsessa, hän oli sievän näköinen, eikä häntä olisi luullut vielä kolmenkymmenen ikäiseksi, vaikka hän luultavasti oli melkoista vanhempikin. Lapset usein kiintyvät vieraan katseeseen. Briitan viisaihin, lämpimiin, miettiväisiin silmiin katsoessani en voinut olla tuntematta yht'aikaa pelkoa ja osanottoa: pelkoa sen tähden, että ne näyttivät katsovan lävitseni, ja osanottoa sen tähden, että nuo silmät enimmäkseen olivat niin surulliset. En voinut kuitenkaan oikein tulla tuon kankurin tutuksi, vaikka hän niin suuresti minuun vaikutti. Oli jotakin lujaa, melkeinpä kovaa hänen huultensa ympärillä, mikä näytti sanovan: älä tule liian lähelle! Ja lujempi hän olikin kuin äitini olisi toivonut, sillä kun jotakin kangaspakkaa paljon ihailtiin ja äitini tarjosi pyydetyn hinnan lisäksi riksiä, niin Briitta ei ottanut. Työpalkkansa hänen piti saada, siitä oli turhaa tinkiä, mutta yhtä turhaa oli koettaa tyrkyttää mitään sen lisäksi. Jos hänelle tarjottiin huivia tai sokeri- ja kahvinaulaa kaupantekijäisiksi puodissa, oli hän yhtä luja; ainoa, mitä hänet saatiin ottamaan vastaan, oli lapsia varten tarjottu rinkilänippu. Vanha Leena, meidän emännöitsijämme, oli harmissaan Briitan ylpeydestä, joksi hän sitä sanoi; Moisen köyhän raukan, arveli Leena, pitäisi kiittää Jumalaa jokaisesta leipäpalasta; kyllä hän jo oli aikoinaan saanut nähdä nälkää lapsineen.
Lähes kymmenen vuotta näimme Briitta Skrifvarsin tällä tavoin myyvän lauantai-iltoina, mitä oli viikolla kutonut, aina yhtä kohteliaana, yhtä lujana ja tuskin yhtään tutumpana talossa kuin ensi kerran käydessään. Äitini oli ainoa, jolle hän toisinaan saattoi avata sydämensä. Vaikka hän olikin niin vaitelias, saimme kuitenkin naapureilta kuulla jotakin hänen entisestä elämästään. Hän oli vanhan asessori Richardssonin työssä olleen päiväläisen tytär, ja kaunis ja viisas lapsi kun oli ollut, oli hän päässyt asessorin suosioon, joten hänet vanhempiensa kuoltua oli otettu taloon ja annettu lukea talon tyttärien kanssa. Nuo hyvät päivät loppuivat, kun Briitta seitsentoistavuotiaana sai päähänsä vastoin asessorin tahtoa mennä naimisiin erään merimiehen Eerik Skrifvarsin kanssa, joka oli nuori ja kaunis mies, mutta jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin keveä sydän ja kaksi tyhjää tervaista kättä. Asessori julmistui, hylkäsi kiittämättömän tytön ja jätti hänet kokemaan onnen vaihteluja. Niitä kyllä tuli piankin. Kolmen vuoden kuluttua Eerik Skrifvars hukkui Liverpoolin sataman edustalla, leski köyhtyi ja tuli kivulloiseksi, lapset leivättömiksi. Elettiin, miten voitiin, varsin huonosti, sanottiin, monta vuotta. Briitta oli liian ylpeä anomaan mistään apua, mutta vihdoin tarjottiin hänelle paikkakunnan papin välityksellä lainaksi kolmesataa riksiä, ei tiedetty mistä. Hän otti tarjouksen vastaan, terveys parani, rohkeus palasi, Briitta alkoi kutoa, hankki oman tuvan ja tuli varsin hyvin toimeen, kunnes uusi vaihe muutti kaikki.
Paikkakunnalle muutti nimismies, toimitusvouti Black, hyväntahtoinen, pieni, valpas mies, yhtä uuras toimessaan kuin kykenemätön käsittämään lähimmäistensä tunteita. Tämä puhelias, uuttera, leikkisä mies, jolla oli hyvä sydän ja saalista tavoittelevat nimismiehen kynnet, tuli jonkinlaiseksi meidän talomme liiketuttavaksi, koska hänen apuaan meillä usein tarvittiin, kun oli perittävä ennakkomaksuja huolimattomilta tervanpolttajilta. Osaksi häneltä, osaksi naapureilta kuulin seuraavan tapauksen.
Eräänä kevätaamuna kesäkuun alussa nimismies Black valjastutti vanhat ajokärrynsä, otti mukaansa lautamies Aaronin Nuuttilan talosta, tarkasti sivuitse mennessään kestikievarin ja poikkesi sitten kylätielle merenrantaan päin. Rämisten ajaessaan kuoppien, kivien ja kehnojen rumpusiltojen yli ajajat alkoivat puhella seuraavaan tapaan:
Black: Meillä on tänään toimitus. Meidän on käytävä suorittamassa ryöstö Briitta Skrifvarsin luona erään saamisen johdosta.
Aaron: Vai niin. Minä en tiennyt Briitan nyt enää olevan velkaa kenellekään.
Black: Hän on kolmesataa riksiä velkaa eversti Richardssonille. Niitä eversti nyt velkoo.