— Vai niin, he ovat käyneet täällä. Itsehän sinä olet toivonut kaiken käyvän niin. Sinä et huoli minun omaisuudestani, niinpä minä otan sinun omaisuutesi.
— Ottakaa! Ottakaa, mitä voitte; minulla on kuitenkin vielä vähän jäljellä, mitä ette voi ottaa: omatuntoni ja uskoni.
— Oletko siitä niin tuiki varma?
Hän lausui nuo sanat sellaisella painolla, että saattoi aavistaa niissä piilevän jotakin. Briitta oli vaiti. Eversti tarttui hänen käteensä tahtoen sitä suudella, mutta vaimo vetäisi pois kätensä.
— Kuule, Briitta! jatkoi eversti intohimoisesti. Niin kauan kuin taaksepäin muistan, olet sinä ollut minun morsiameni, ja minä olen sanonut sinulle, että sinusta on viimein tuleva minun vaimoni. Neuvo sitten minulle jokin parempi keino sinun taipumattoman tahtosi kukistamiseksi! Viidentoista vuoden surut eivät sinuun koske, lasten menestys ja oma hyvinvointisi eivät sinua liikuta. Olenhan niinä ollut hyvä sinua kohtaan, olenhan minä tarjonnut sinulle kaikki, mutta sinä olet halveksinut minun antimiani. Nyt minun täytyy temmata sinut juurinesi saadakseni sinut viimeinkin. Miksikä pakotat minua ajamaan sinut maantielle kurjuuteen? Ennemmin minä tahtoisin itse kulkea mierolaisena kuin nähdä sinun olevan puutteessa, mutta mitä minun on tehtävä? Täytyyhän minun saada sinut, vaikka minun pitäisi repiä sinut tuhansiksi kappaleiksi.
— Ja vaikka minut repisitte tuhansiksi kappaleiksi, niin joka kappale vastaisi: ei, ei! Hyvyytenne! Kaikkenne! Mitä te välitätte minun onnestani, kun vain pääsette mielettömän pyrintönne perille? Voiko onnea milloinkaan saavuttaa sydämensä uskon hylkäämällä?
— Kuulehan tuota itsepäistä, sokaistua naista! Hän luulee todellakin, etten minä ole koskaan tarkoittanut hänen onneaan. No, niin … sinun onneasi tarkoitan minä juuri tänäkin hetkenä, ja sen tähden minä nyt sanon sinulle, Briitta, että tänään olen viimeisen kerran tullut luoksesi pyytämään sinua omakseni. Ensi sunnuntaina on meidät kuulutettava. Kahden viikon kuluttua sinun täytyy olla minun vihitty vaimoni, sinun lapsesi minun lapsiani ja minun omaisuuteni sinun omaisuuttasi. Minä en voi odottaa kauemmin. Kahden viikon kuluttua on jo liian myöhäistä.
— Liian myöhäistä on jo ollut kahdeksantoista vuotta, vastasi Briitta. Miksen minä ottanut teitä kukoistavan nuoruutemme päivinä? En tiedä. Ehkä sentähden, että te olitte kuin veljeni ja minä teitä rakastin kuin veljeä. Miksi minä annoin rakkauteni Eerik Skrifvarsille? Ehkäpä sen tähden, että hän ei ollut veljeni, ettei sisaren sydäntä ollut hänen ja minun välilläni. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut; ei sovi olla tuulen ajeltava akana. Sydämeni uskollisuutta minä en voi antaa useammasti kuin yhden kerran. Mitä kerran vannoin, se koskee koko elämää; sitä ei voi rikkoa aika, ei puute eikä kuolema.
— Millainen nainen! Katsokaahan häntä, hyvä Jumala; eikö hän ansaitse parempaa kohtaloa? Mutta sinä, Briitta, luotat liiaksi omiin voimiisi.
— Ja mihinkä ihmisen pitäisi luottaa, ellei omiin voimiinsa?