— On olemassa lujempikin voima, joka murtaa meidän tahtomme.
— Niin sanotaan. Minä en tiedä muuta kuin että minun on tehtävä oikein ja oltava siinä, missä olen. Lyökää minua, koettakaa!
— Enhän minä tahdokaan lyödä sinua. Miksikä pakotat minut julmemmaksi lain ryöväriä, joka kiskoo pieluksen pääsi alta? Tule vaimokseni — ei minun, vaan itsesi tähden!
— Ajakaa minut maantielle, antakaa minun kuolla kurjuudessa, haudatkaa
minun lakastunut ruumiini ja kirjoittakaa arkulle: Briitta Richardsson!
Ei, ei edes sekään onnistu. Lapseni piirtävät siihen: Briitta
Skrifvars.
— Siis: ei aika, ei puute eikä kuolema kukista sinun uskollisuuttasi.
Pyyhi pois kuolema, Briitta!
— Minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte.
— Miehesi elää!
Ainoastaan nopea, arka tuskan ja epäilyn silmäys ilmaisi, miltä nuo hirmuiset sanat kajahtivat mitä uskollisimmassa ja uljaimmassa naisen sydämessä. Hän vastasi melkein kylmästi:
— Siinäkö kaikki, mitä tahdoitte sanoa minulle?
— Niin, siinä kaikki. Ja siinä minusta näyttää olevankin kylliksi.