— Teille ehkä, mutta ei minulle. Minä uskon teistä parempaa kuin te
minusta. Minä en katso teidän voivan tahtoa valheella minua pettää.
Teidät itsenne on saattanut harhaan jokin tyhmä laivurinjuttu.
Sellaista uskotaan mielellään, mitä tahdotaan uskoa.
— Pitääkö minun sitten pala palalta repiä sydän rinnastasi? Merimies Granfors on minun tuttuni, ja hän on luotettava mies. Hän lastasi muutama viikko takaperin Lontoossa ja pistäytyi siellä eräässä amerikkalaisessa laivassa, joka myi kettinkiä huokeasta. Silloin tulee pitkäpartainen merimies suoraan Granforsin luo ja kysyy englannin kielellä, onko hän ruotsalainen vai suomalainen. Granfors vastaa olevansa suomalainen ja tunnustelee nähneensä miehen jossakin ennen. Mies kyselee yhtä ja toista Suomesta, meidän kaupungistamme ja vieläkö eräs Briitta Skrifvars elää. Silloin yhtäkkiä Granforsin mieleen juolahtaa, että mies onkin Eerik Skrifvars, jonka sanottiin hukkuneen viisitoista vuotta takaperin… Kun he siinä kotvasen puhelivat, sanoi Granfors suoraan ruotsiksi: Kuules nyt, toveri, etköhän sinä olekin Eerik Skrifvars? Siihen mies vastasi englannin kielellä, että hän varmaankin erehtyi, ja kääntyi toiseen selin. Huomaa nyt, että mies ymmärsi ruotsalaisen kysymyksen ja että amerikkalainen laiva seuraavana päivänä lähti Kronstadtiin.
— Siinäkö kaikki, mitä tiedätte?
— Ei vielä. Kyllä tiedän muutakin.
— Minä en tahdo kuulla enempää. Ettekö sitten käsitä, että on satoja yhdennäköisiä merimiehiä? Se johtuu ammatista ja merelläolosta. Ja tuollaisesta vähäisestä yhdennäköisyydestä miehen kanssa, jota Granfors ei ole nähnyt viiteentoista vuoteen, siitä te päätätte, että minun kunniallinen, uskollinen, rehellinen mieheni olisi pettänyt kapteeninsa, lippunsa ja koko maailman noin kurjasti! Te luulette, että hän, joka olisi antanut henkensä minun takiani, olisi niin moneksi vuodeksi jättänyt vaimonsa ja lapsensa, tiesi minkä tähden! Hävetkää, Richardsson! Lapsikin teille nauraisi.
— Sitäpä epäilen. Nyt tiedät, miksi minä vielä kerran tulin sinun tähtesi ja miksi minä en voi odottaa. Kronstadtista ei ole tänne monen päivän matka. On kuitenkin vielä eräs asia, joka täyttää mitan kukkuroilleen ja mikä sinun vielä on kuultava. Kun mies hävisi Granforsin näkyvistä, kysyi tämä amerikkalaisilta, tuntevatko he parrakasta miestä. Kyllä, olihan hän heidän laivakumppaneitaan, kyllä he tunsivat Scriversin … ja tuo Scrivers oli nainut New-Yorkissa…
Briitta Skrifvars tuli hehkuvan punaiseksi, istuutui rukin taa ja pani pyörän huimasti pyörimään.
— Älä, Briitta, älä koetakaan kehrätä, lankasi katkeaa kuitenkin! jatkoi järkähtämätön rakastaja. — Scrivers oli ollut naimisissa ja oli ehkä vieläkin irlantilaisen naisen kanssa, joka piti merimiesten ruokalaa. Kyllä me tunsimme pitkän Pollyn, sanoivat amerikkalaiset.
— Valhetta! Valhetta! Käärmeen kavaluutta! olivat ainoat sanat, jotka metsänriistan tavoin ahdistettu nainen sai soperretuksi.
Hetkisen kuluttua hän hypähti pystyyn, kaatoi rukin noustessaan ja riensi ulos, mutta eteisessä tuli toimitusvouti Black häntä vastaan.