— Minä en tunne ketään elävää Eerik Skrifvarsia, sanoi petetty vaimo.
— Hän se kuitenkin on. Semmoisen miehen tähden sinä olet uhrannut elämäsi onnen, lastesi menestyksen ja minun rakkauteni. Ymmärrätkö nyt, minkä tähden minä tahdon jouduttaa vihattavan ja häpeällisen liiton purkamista? Ymmärrätkö nyt, että minä katson paljon enemmän sinun onneasi kuin omaani? Ei saa masentua, Briitta! Kaikki on vielä muuttuva hyväksi. Me emme tee Eerikille vahinkoa, mutta hänen on lähdettävä maasta. Hän on karkuri, ja minä lähetin Blackin ottamaan hänet kiinni. Hänet viedään lääninvankilaan, ja siellä minä käyn hänen puheillaan. Ei ole vaikeata päästää häntä pakenemaan Amerikkaan sillä jyrkällä ehdolla, ettei hän saa koskaan enää palata tänne, ei koskaan enää tuottaa häpeää vaimolleen eikä lapsilleen.
— Älkää sanoko tuota toista kertaa! huusi vaimo säihkyvin silmin. — Menkää tiehenne, taikka tässä tapahtuu onnettomuus, minä en enää tiedä, mitä teen! Tuo käy jo henkeen käsiksi, tuo toisen miehen kunnian riistäminen. Voitteko herättää kuolleita eloon?
— En, mutta minä voin loitsia esiin eläviä, vastasi Richardsson osoittaen ulos ikkunasta.
Briitta Skrifvars katsahti pihaveräjälle päin. Hän ei pyörtynyt, ei parahtanut säikähdyksestä tai epätoivosta. Vaikka hän rohkeasti kielsikin asian, oli hän kuitenkin jo saanut tuosta tulosta tiedon ennakolta. Hän kääntyi pois päin, viittasi Richardssonia jättämään hänet yksin ja kiiruhti everstin mentyä panemaan oven sisäpuolelta hakaan. Hämmentyneenä ja kiireissään hän ei huomannut, että haan toinen sinkilä oli poikki ja siis oli antava myöten, jos ulkoa päin jonkin verran ovea painettiin.
Richardsson tapasi pihalla kaksi miestä, jotka juuri olivat tulleet veräjästä.
Toimitusvouti nimismies Black oli tuskin ajanut sataa askelta kapeaa kylätietä, kun hän jo näki edessään etsittävänsä rahanväärentäjän, jonka kiinniottamisesta oli palkinto luvattu ja jonka sen tähden tuli joutua oikeuden käsiin. Mies seisoi hiljaa metsämäellä ja katseli kummallisesti pikku tupaa, veräjää, aitaa, perunamaata, karjahakaa… Hän ei huomannut nimismiestä, ennenkuin tämä jo oli maassa ja tarttui hänen kaulukseensa. Hän ei vastannut sanaakaan niihin sangen vähän imarteleviin arvonimiin, joita oikeuden uuttera valvoja katsoi olevansa oikeutettu hänelle latelemaan. Vastustelematta hän antoi viedä itsensä tupaan päin, johon Black, koska hänen oli yksin niin vaarallisesta pahantekijästä suoriuduttava, katsoi viisaimmaksi hänet toistaiseksi teljetä.
— Tässä hän on! huusi pikku toimitusvouti jo veräjältä. — Skrifvarsin pitää luovuttaa tupansa vankihuoneeksi. Eikö täällä ole ketään, joka juoksisi hakemaan rättäriä? Minä neuvon sinua, roisto, olemaan hangoittelematta vastaan; etkö näe, että tuo herra on eversti! Jo olet hukassa, veijari, saatat pitää itseäsi puoleksi hirtettynä.
Richardsson katseli vankia ja kysyi, kuka hän on.
— Hän ei tahdo sitä ilmoittaa, vastasi nimismies. Hän on oikeaa lajia, hän. Odotas, konna, kyllä me sinusta totuuden puserramme esiin!