— Mitäpä rosvo huolisi maksaa toisten velkoja? muistutti nimismies viattomasti.
— Ja minkätähden kunniallinen mies sitten tekisi näin, ärähti
Richardsson. Minkä näköinen hän oli? Missä te tapasitte hänet?
— Lehmilahden mäessä, parin virstan päässä täältä. Minkäkö näköinen? Kaksi kättä, kaksi jalkaa, yksi pää, yksi ruumis, keltaiset nankkiinihousut, sininen mekko, kiiltävä hattu, puoleksi herra, puoleksi merimies. Kasvoja tuskin erotin tuuhean parran takaa. Hän pyysi minua pysähtymään ja kysyi, olenko minä sillä ja sillä asialla, ja siihen minä vastasin myöntävästi. — Olkaa sitten niin hyvä ja kääntykää takaisin, sanoi hän, siitä huutokaupasta ei tule mitään. Minä maksan velan ja kaikki, mitä siihen kuuluu, sanoi hän. Näyttäkääs minulle paperit! — Siitä ei puhettakaan, sanoin minä ja tunnustelin, oliko minulla sapelini rattailla, koska Aaron lähti pois Lohikylän tienhaarassa. — Samantekevää, sanoi mies; sanokaa minulle summa ja antakaa väliaikainen kuitti, niin minä maksan kaikki heti paikalla. Se minusta näytti käyvän lemmon suorasti asiaan, mutta koska laki ja asetukset eivät kiellä ketään maksamasta toisen velkoja maantiellä, oli minulla kohta summa paperille merkittynä, ja mies maksoi. Mutta minun vielä kertaalleen lukiessani rahoja oli mies äkkiä mennyt menojaan.
— Kuulkaapas sananen! sanoi eversti ja pyysi viitaten Blackia kanssaan eteiseen. — Puhuiko mies englanninvoittoisesti?
— Oppineet sen selvittäkööt, oliko se latinan- vai venäjänvoittoista.
Mutkikasta sekasotkua se vain oli. Olreit, sanoi hän.
— Ja kuuluisan väärentäjän te, nimismies, silloin päästitte käsistänne! Ettekö tiedä, että Englannissa on luvattu kelpo palkkio hänen vangitsemisestaan? Ottakaa hänet heti kiinni, minä neuvon, ja viekää hänet suorinta tietä lääninvankilaan! Se kyllä maksaa vaivan.
— Mitä te sanottekaan, eversti? Vääränrahantekijänkö? Katsos lurjusta! Johan minä arvelinkin: messinkiä ne ovatkin, nuo rahat, arvelin minä heti, samanlaista kultaa kuin minun nappinikin!
Kohta istui kruunun uuttera urkkija taas rattaillaan, tuumiskellen, mistä heti paikalla saisi kaksi vahvaa miestä avukseen.
Richardsson palasi tupaan, tarttui Briittaa käteen ja sanoi:
— Raha on oikeata. Mies, joka velan maksoi, on Eerik Skrifvars. Hän on uskaltanut palata kotiseudulleen ja tahtonut ostaa sinun anteeksiantosi Amerikan kullalla.