— Ymmärrettävästikö? toisti lain solvaistu edustaja. — Mitä teistä on rahaksi lyöty kulta? Onko tämä ymmärrettävää, häh? Onko tämä ryyppäämistä, häh, tämä tämmöinen?
Ja niin sanoen hän veti taskustaan nahkakukkaron ja laski siitä kultakolikon toisensa jälkeen pudota helähtämään tuvan yksinkertaiselle, tummanpunaiseksi maalatulle pöydälle.
Tuon oudon helinän kuullessaan Briitta Skrifvars kohotti päätään. Richardsson punnitsi kädessään kultarahoja saadakseen selville, eivätkö ne ehkä olleetkin kotoisin kuuluisasta Lapuan rahapajasta.
— Luulisinpa kelpaavan! riemuitsi nimismies. — Enkä tiedä tässä olevan muuta tehtävää kuin summan vastaanottaminen ja velkakirjan kuittaaminen.
— Tuo ei ole minun rahaani, minä en ota sitä vastaan, puuttui nyt puheeseen Briitta Skrifvars lyhyesti ja jyrkästi.
Nimismies nauroi.
— Haistelkaa niitä! Ehkä ne haisevat tulikiveltä.
Oli liikkeellä paljon kertomuksia aarteista, jotka muuttuivat lehdiksi, eikä Briitta ollut vapaa paikkakuntansa taikauskosta.
— Minä en ota sitä vastaan, toisti hän yhtä jyrkästi. — Minulla ei ole mitään tukea eikä turvaa, ei ketään ystävää eikä tuttua, joka maksaisi niin suuria summia minun puolestani. Ellei se ole paholaisen silmäinpetosta, niin se on varastettua tai ryövättyä tavaraa.
— Minä olen samaa mieltä, virkkoi Richardsson kylmästi. Kuka konna tai maantierosvo on teidät lähettänyt tänne asioilleen, varastettuja kultiaan tuomaan?