— Mihin panitte toisen vaimonne? kysyi hylätty puoliso kolmannen kerran.
Mies haparoi hämillään partaansa, katsoi Richardssoniin, katsoi nimismieheen, yritti naurahtaa ja jatkoi:
— Ei nyt olla suuttu enä, minu eukko! Sinä luule, minä seiso ja valehtele. Sinä luule, minä ole poor fellow, raukka, koira. No, Briitta, minä ole rehellinen mees, ei seiso valehtele, dam! Minä näytä sinu, minä ole a gentleman ja sinä a lady. No, Briitta, mitä sinä nyt sano? Nyt sinä pussa minu. Nyt sinä taputta. Nyt sinä sano: hyvä Eerik! rakas Eerik! kulta Eerik!
Niin sanoessaan hän irroitti vyönsä, helisteli sitä ja pudotti kultakolikolta pöydälle. Muutamia rahoja vierähti lattiallekin.
— Kerätkää pois herran rahat! sanoi Briitta Blackille.
— Mitä, mitä te sanoittekaan? kysyi rauhanvälittäjä syystä kummastuneena. — Ovathan herran rahat teidän rahojanne. Täällä te elätte ruti köyhänä kuin puolikuollut hiiri, ja nyt, kun kultaa satelee, sanotte te: kerätkää pois herran rahat! Briitta … kuvernööri on kirjoittanut hänen passiinsa!
— Minä en tunne tuota herraa. Minä en ole koskaan nähnyt häntä. Mitä hänen rahansa minua koskevat.
— Kas, kuulkaahan!… Skrifvars … herra Skrifvars, sanokaa toki, että te olette Skrifvars! Tuo pitkä parta ja teidän kirottu sekamelskanne tekevät, että vaimonne ei teitä enää tunne.
— Mut se ei ole mahdollinen, sinä ei tunte minu, puhkesi merimies jälleen puhumaan, hämillään vaimonsa osoittamasta halveksimisesta. — Minä ole sinu husband, sinu boy, sinu old little Erik. Ja sinä ole minu vaimo, my präty wife.
Briitta kääntyi.