— Jos hän on minun mieheni, tuo — sanoi hän nimismiehelle, ja hänen kasvojenilmeensä koveni kovenemistaan — jos hän on minun mieheni, niin hänen pitää tietää, mitä tuohon kompassiin on kirjoitettu.
— Siinä on Muuttumaton, sanoi Eerik hiljaa.
— Ahaa! nauroi Black, nyt hän sai teidät kiinni.
— Jos hän on minun mieheni, niin pitää hänen tietää, mitä hän sanoi minulle antaessaan kompassin.
— Minä sano sinu: ennenku se näyttä etelä, minä ei koska pettä sinu.
— Se käy yhteen, Briitta, niin te itse kerroitte minulle. Täydet todistukset ja lailliset syyt! riemuitsi nimismies.
Naisen sydän pääsi valtaan. Kylmä ylenkatse alkoi väistyä kuohuvan suuttumuksen tieltä. Hän jatkoi:
— Ja jos hän onkin sanonut sen, tuo heittiö, joka nimittää itseään minun miehekseni, mitä hän on sillä todistanut? Onko neula kääntynyt etelään, vai mistä johtuu, ettei tuo herra ole viiteentoista vuoteen muisianut minun olevan olemassa? Hyi, hävetkää, nimismies! Tiedättekö, mitä merkitsee, kun kaksi ihmistä lupaa pysyä uskollisina toinen toisilleen myötä- ja vastoinkäymisessä? Tiedättekö, mitä merkitsee surullisena ja hyljättynä, köyhänä ja sairaana oleminen, kun näkee lapsensa kärsivän nälkää ja vilua, on ilman kattoa päänsä päällä, ilman leipää, ilman ystävää, Jumalan tuomio yläpuolella, ihmisten kovuus ympärillä ja hauta jalkainsa edessä? Sitä te ette käsitä, sydämetön mies! Jos te sen käsittäisitte, niin ymmärtäisitte myöskin, mitä merkitsee, kun ajattelee kurjuudessaan: jos hän olisi elossa, joka vannoi uskollisuutta, niin kaikki olisi toisin. Niin, naurakaa vain — niin minä ajattelin. Mutta silloin minä sanoin itsekseni: mitä sinä itket? Kuolleet lepäävät, elävien täytyy tehdä työtä. Sinä olet rehellisen miehen leski, sinä voit köyhänäkin jättää perinnön lapsillesi, kunniallisen nimen. Ei kukaan ole osoittava heitä sormellaan, kun he kulkevat maailmassa, eikä sanova: tuossa ovat valapaton lapset, kunniansa unohtaneen petturin jälkeläiset! Heidän nimessään ei ole mitään tahraa, ja niinkuin he ovat sen rehellisesti saaneet, niin heidän myöskin on rehellisesti se pidettävä. Sen neuvon nojassa he varttuivat, eikä heillä ollut mitään häpeämistä. Niin se on. Tarjotkaa sitten kultaa kyynelistä ja rikkautta kunniattomuudesta! Ostakaa takaisin, jos voitte, poljettu sydän! Minä en aio myydä itseäni. Minä olen nuhteettoman miehen leski enkä minä ketään muuta tunne. Menkää tiehenne, omantunnonvaras! Minun rehellinen mieheni on hukkunut mereen. Ja te tahdotte tyrkyttää minulle maankulkijaa, joka on rikkonut valansa, pettänyt viisitoista vuotta vaimoaan ja lapsiaan.
Hän istuutui jälleen ja peitti kasvonsa käsillään. Richardsson katseli häntä ääneti; nimismies tunsi taaskin tulpan kurkussaan. Lähin asianosainen, mies, joka oli kuollut ja jälleen herännyt eloon, tunsi siinä määrin olevansa maan tasalle poljettu, kuin hänen pintapuoliselle luonteelleen suinkin oli mahdollista. Hän oli tullut pahoine omatuntoineen, luottanut siihen, että kullalla on voimaa palkita vääryydet, ja huomasi pettyneensä siinä. Tämän maailman epäjumala oli, eikä suinkaan ensimmäistä eikä viimeistä kertaa, joutunut kuolettavasti haavoitetun naisen sydämen pilkattavaksi ja se oli sen sysännyt valtaistuimelta. Kyyneliä alkoi vieriä kurjan miehen silmistä. Hän koetti heikosti puolustella itseään.
— Sinä halveksi minu, Briitta, nyyhkytti hän. All right. Minä ei ansaita parempi. Mutta the other wife, toinen… Polly on kuollut. Hän anta minu ruoka, anta groggi … hän narra minu, Briitta … hän minu petti neljä vuosi … joi … meni Hudson river … kallistu veneest', puto mere, painu… Minä ei koska rakasta kuka muu kun sinu, Briitta, no other woman, never. Minä häpe tulla sinu luo köyhä. Minä ajattele: minä tule rikas, Briitta myös tule rikas, minä osta sinu takaisi… Nyt sinä sitä ei tahto. Minä mene yksin Amerika. Nyt minä ole taas köyhä, poor saylor boy… Sinä ei minu anta anteeksi…