— Siinähän kuulette, että hän pyytää anteeksi, aloitti taas rauhanneuvoja. — Mitä nyt maksaa juonitella vastaan, Briitta? Sano vain: kyllä!
Eerik jatkoi:
— Sinä ei koska unohda, sinä ole rakasta minu. Sinä muista, anta minu se little boy, se Matti … sinä sano: hän on sinu näkö, Eerik!…
Briitta oli vaiti.
— Ja minä purjehti pois, ja sinä sano: nyt Jumala minu anta a little girl, pikku tyttö, sinä sano. Minä ei ole sen tähden yksin. Nyt sinä sai pikku tyttö. Nyt sinu on Matti. Sinä ei saatta lapset minu halveksima…
Briitta nousi taas seisomaan. Hän vapisi, pyyhkäisi pois hiukset, jotka olivat valahtaneet otsalle, katsoi miestä kuvaamattomin katsein ja sanoi:
— Menettekö te vai täytyykö minun lähteä?
Syntyi hiljaisuus, jonka aikana kolme miestä seisoi neuvottomana naisen edessä. Richardsson, joka tähän asti oli ollut ääneti, alkoi ensiksi puhua:
— Eerik Skrifvars, te olette menettänyt oikeutenne tähän vaimoon. Minä neuvon teitä olemaan uudistamatta vaatimuksianne. Menkää takaisin Amerikkaan; tässä maassa te olette kuollut ja haudattu.
— Ei, kuulkaas nyt, herra eversti — puuttui puheeseen nimismies suuttuneena — tässä asiassa te olette esteellinen! Jos sanotte vielä sanankin, kerron minä herra Skrifvarsille, minkä tähden te tahdotte toimittaa hänet pois Suomesta. Minkä tähden hänen pitää lähteä, jos rohkenen kysyä? Eikö kuvernööri ole kirjoittanut hänen passiinsa? Eikö hän tuo rahaa maahan? Eikö tämä mainittu naishenkilö ole hänen laillinen vaimonsa? Jos tästä tulee käräjäasia, Skrifvars, niin luottakaa minuun! Ja te, Briitta, varokaa, etten minä ensi kerralla tule ryöstämään teitä itseänne!