— Totta on sekin, mutta siinä oli vain osa Homen läsnäollessa tapahtuneista ilmiöistä. Käsiä tuntui liikkuvan pöytäliinojen alla, näkymätön käsi nosteli pöytiä, tuntemattomat olennot poljeksivat varpaille, seinäkellot pysähtyivät, kellot soivat ja nidos Voltairen teoksia, jota joku hovinaisista oli juuri toivonut itselleen, lensi hänen syliinsä. Viimein tuntui lattia huojuvan, ovet aukeilivat ja sulkeutuivat, kynttilät sammuivat ja syttyivät itsestään, mutta yhtäkkiä Home hävisi salaa, ja kaikki oli heti kuten luonnostaan piti olla. Minun tulee lisätä, että kuuluisa silmänkääntäjä Moreau-Cirti, joka silloin myöskin oli läsnä, sanoi kaiken sen menevän yli hänen ymmärryksensä ja väitti, ettei sillä ollut mitään yhteyttä luonnollisen magian kanssa.
— Oikeinko totta, että hän katosi, tuo kunnon Home? virkkoi tohtori C. — Minä olen kuitenkin kuullut kerrottavan hänen toisella kertaa osoittaneen vielä erinomaisempaa taitoa. Keisarin tuttavallisimmassa seurapiirissä, johon paitsi häntä ja keisarinnaa kuului ainoastaan herttua Montebello, näyttäytyi kerran Homen läsnäollessa hengen käsi, joka tarttui kynään, kastoi sen säännölliseen tapaan musteeseen ja kirjoitti paperille Napoleon I:n omakätisen nimikirjoituksen. Keisari pyysi silloin saada suudella kummituskättä. Heti se siirtyi hänen ja sitten keisarinnan huulille, ja keisarinna pyyhkäisi kiireimmiten brysselinpitsisellä nenäliinallaan pois suutelon huudahtaen: "Mais c'est affreux, je me ressens des moustaches de mon mari!"
Paroni H. odotti hetkisen noitten sanain synnyttämän yleisen naurun asettumista ja virkkoi sitten sävyisästi:
— Juttu ei ole huonoimpia, mutta suuresti epäilen, oliko keisarinna Eugenie siinä tilaisuudessa sellaisella mielellä, että hän olisi voinut tuntea miehensä viikset. Marraskuussa 1858 minä olin Pietarissa. Home oli saapunut sinne nuoren rouvansa, lankonsa kreivi Kuselevin ja kaikkialla hääräilevän Aleksander Dumas'n kanssa. Home oli päässyt ylimpiin seurapiireihin ja saattoi koko Pietarin hämminkiin; neljään viikkoon tuskin puhuttiinkaan muusta kuin Homesta. Tuhansien juttujen joukossa oli myöskin eräs, jonka kuulin luotettavilta hovilaisilta ja joka muistuttaa Tuileriain linnan kättä. Home kutsuttiin armossa pienehköön iltaseuraan Talvipalatsiin, ja hän huvitti ensin seuraa lennättämällä pientä kilisevää soittokelloa toiselta toiselle. Häneltä kysyttiin sitten, eivätkö henget voisi näyttäytyä, ja hän vastasi käden silloin tällöin tulevan näkyviin, mutta seura tällä kertaa oli muka liian lukuisa, joten muutamien oli ensin poistuminen. Kirjoitettiin aakkoset, eräs ylhäinen henkilö piti määrättyjä kirjaimia perättäin osoittavaa kynää, ja siten huomattiin, että kreivi Adlerbergin ja ruhtinatar Trubetskoin ja Bobrinskyn oli poistuttava. Heidän mentyään kaikki läsnäolijat näkivät sinertävän käden kurottuvan kohti… Mutta ehkäpä tiedättekin tapauksen? No niin, minulle vain vakuutettiin, ettei kellään koko seurassa ollut halua leikinlaskuun, vaan että jokainen, joka oli koskenut tuohon jääkylmään, kosteaan käteen, oli ollut vakuutettu, ettei se ollut kenenkään elävän ihmisen käsi.
— Minua se ei ollenkaan kummastuta, puuttui puheeseen tohtori C. Minun ollessani Lontoossa 1860 Homekin oli siellä samaan aikaan kuuluisan amerikkalaisen mediumin mr. Squiren kanssa. Herrat lienevät erinomaisesti sopineet yhteen, missä suhteessa on kunnioitettava noita kahta suurta miestä; onhan muuten jalousie de metier niin tavallista tässä maailmassa. Home ja Squire näet osoittivat mahtuvansa molemmat saman katon alle. Eräänä iltana oli lordi Lyndhurstin luona koolla täysverinen ja tietysti sangen ennakkoluuloton seurapiiri. Siinä tilaisuudessa Home ja Squire nousivat molemmat yht'aikaa monta metriä korkealle, lattiasta salin kattoon asti, ja Home, ollen laihempi ja niinmuodoin kevyempi, pysyi tuossa asennossa niin kauan, että ehti kirjoittaa nimensä kattoon. Minä en itse ollut läsnä, mutta kuulin luotettavilta henkilöiltä, että hän tuossa korkeassa asemassaan ei muistanut ottaa lukuun erästä pikku seikkaa, joka hyvin huvitti hienoa seuraa. Huomattiin näet, että sillä arvon miehellä oli puolianturat saappaissa…
— Mutta, hyvä tohtori, virkkoi isäntä, tahdotteko kokonaan peloittaa minut kertomasta pientä tapausta, jonka itse näin ja jota siis en parhaalla tahdollakaan voi katsoa pelkän mielikuvituksen tuotteeksi?
— En suinkaan, minä olisin hyvin pahoillani, jos olisin riistänyt meiltä mielenkiintoisen seikkailun tuottaman huvin, joka kenties saa meidät kaikki vakuutetuiksi. Siis teillä, herra paroni, on itsellänne ollut tilaisuus tutustua…
— Herra Homeen, niin on. Ja minä vakuutan, hyvä herrasväki, olleeni ennen tuota tapausta yhtä jyrkkä epäilijä kuin kuka hyvänsä teistä. Muuten minä en silloin ollut yksin; vaimoni oli myöskin läsnä tilaisuudessa.
— Mutta, hyvä ystävä — sanoi vapaaherratar hieman hämillään — lupasithan itse…
— Ollako vaiti? Tosin lupasin; mutta vain teidän sukupuolennehan, armollinen ystäväni, on anteliaalta luonnolta saanut salaisuuksien säilyttämisen taidon. Minä siis tunnustan — senkin uhalla, että joudun teidän pistosanojenne koko tykistölle alttiiksi, hyvä herrasväki — että käännyin jotenkin itsepintaisena ystäväni, Pietarin komissariaatissa palvelevan eversti P:n puoleen pyytäen häntä toimittamaan minulle tilaisuuden tutustua Homeen. P., ollen kaukaista sukua Homen rouvalle, oli lopulta niin kohtelias, että kutsui minut ja vaimoni luokseen eräänä iltana, jolloin hän varmasti odotti Homea vieraakseen. Muistan sen kuin eilisen päivän; päivä oli marraskuun 4:s 1858; sohvapöydän ympärillä istui meitä kahdeksan, korkeintaan kymmenen henkilöä, kun rouva P. äkkiä tunsi kädessään kylmän käden. Samassa hänen silkkihameensa kohoili, kuului omituista suhinaa ja pöytä tuntui huojuvan kuin laiva aallokossa. Mutta suuri pöytälamppu ei liikahtanut paikaltaan vähääkään.