Biisami pani huolellisesti matkareppuunsa nuottivihon, jota hän tähän asti oli uskollisesti pitänyt kädessään, ja piirusti ajatuksiinsa vaipuneena muutamia näkymättömiä piirtoja sateenvarjollaan peräkanteen.
— En tiedä — sanoi hän — suvaitseeko tämä arvoisa seura ollenkaan tarkata vanhaa soittotaituria, joka on koko ikänsä tutkinut sointuoppia ja siitä saanut jonkin verran korvaa tajuamaan epäsointujakin. Kun kuulin rouva Rönnevallin kuvailevan uskollisuuden ja itsenäisyyden elämää, johtui mieleeni, miten harvinainen sellainen elämä on, joka kuluu täydellisessä sopusoinnussa itsensä kanssa ja jota siitä syystä saattaa sanoa todella ehjäksi. Kielisoittimen äänen puhtaus riippuu siitä, ovatko tapit lujasti kiinni. Ihminen hankautuu ja kuluu meidän päivinämme enemmän kuin ennen, päivän kysymykset pirstovat meitä, mukavuus veltostuttaa meitä, uusien vaikutelmien lakkaamaton surina korvissamme tekee meidät lopulta välinpitämättömiksi. Ja kuitenkin tunnemme sydämessämme aina tukevan maaperän tarvetta, kiinnekohdan tarvetta, joka ei petä meitä täällä meidän asuessamme pyörivällä pallolla vaihtelujen maailmassa. Minä sanon tyhjiksi niitä sydämiä, jotka eivät ole löytäneet semmoista kiinnekohtaa, ja pelkään niitä olevan hyvinkin paljon. Saanko valaista käsitystäni parilla esimerkillä?
Ei kellään ollut mitään vastaan sanomista. Oltiin uteliaita kuulemaan musiikinopettajan puhuvan muusta kuin asteikoista, ja neiti Hemming kuiskasi naapurilleen arvaillen, olikohan romanssi soitettava duurissa vaiko mollissa.
— Silloin minä pyydän teitä, arvoisat naiset ja herrat — jatkoi Biisami — ajatuksissanne siirtymään keväästä ja Itämereltä marraskuun iltaan ja Helsinkiin. Kuvitelkaamme, että tämä laivankansi on hieno, hyvin valaistu sali. Lamppu palaa ja neljä kynttilää kruunussa, näkyy jono kauniita huoneita, räiskyvä tuli palaa takassa, heijastuen pystykuvastimista. Me istumme puoliympyrässä vähän matkan päässä takkatulesta. Seitsemän, kahdeksan henkilöä, melkein niinkuin nyt tässä. Tuossa istuu isäntä, paroni H., ylhäinen virkamies, jonka lähimpään seurapiiriin minulla toisinaan oli kunnia tulla kutsutuksi, koska minä opetin pianonsoittoa talon nuorille. Ehkä te, herra eversti, tahdotte olla hänenä. Tuohon on vapaaherratar istuutunut mukavaan patjakkoon: te, neiti Hemming, olette hän. Hänen vieressään istuu sukkela rouva N. … olkaa niin hyvä, rouva Rönnevall! Tässä on talon lääkäri, tohtori C. … ehkä te, tohtori Rabe? Tässä eräs nuori neitonen, neiti F. — aivan kuin tämä nuori neiti. Tässä asessori B. … kapteeni Videstrand. Tässä vielä eräs apukamreeri, dosentti Sumu, ja viimein minun mitätön henkilöni.
Unohtakaamme edelleen tämä sumuinen meri ja ajatelkaamme, että valoisan salin ulkopuolella on pilkkopimeää, riehuu myrsky ja ikkunoita pieksävä rankkasade. Ettekö kuule aaltojen pauhua Viaporin rantoja vasten? Napaseutujen voimat ovat valloillaan; onneton se, jolla ei nyt ole valoa ja lämmintä ympärillään, valoa ja lämmintä sisällään, kattoa päänsä päällä ja lujaa pohjaa jalkainsa alla!
Moinen luonto pakottaa ihmiset likemmäksi toisiaan; kaikki ovat tuttavallisempia ja avomielisempiä; on sisäinen tarve, joka saattaa toisen lähestymään toistaan ja laskemaan naamarit kasvoiltaan. Suuri, musta pimeyden kehys enentää pienen taulun valoisuutta. Mielikuvitus pääsee lentoon, ilmaisematon tapaa sanat; mielihyvin kuunnellaan satuja, kerrotaan kummallisia menneen ajan tapahtumia tai hämäriä tulevaisuuden aavistuksia.
Me olimme juuri nousseet teepöydästä ja istuutuneet puoliympyrään suuren englantilaismallisen takan eteen. Äsken uudelleen sytytetyn tulen ohuet liekit alkoivat leimuella koivuhaloissa, ja keskustelu muuttui vähitellen toisen luontoiseksi. Nälänhädästä, Garibaldista, sodasta ja politiikasta, Sheridanin Parjauskoulun Fredrik Delandista puhe kääntyi aivan itsestään, en tiedä miten, kuuluisaan spiritistiin Homeen ja hänen ihmeisiinsä, joista silloin kaikki puhuivat. Meidän isäntämme paroni H. oli spiritisti; hän oli likeisessä yhteydessä Amerikan koputushenkien kanssa ja sai kerran kuussa säännöllisesti postissa lehdet "Journal de l'Ame", "Revue Spiritualiste de Paris", "Licht, mehr Licht" ja "Banner of Light", jotka kaikki olivat spiritualistisen romun kaatopaikkoja, sillä juuri pimeyden apostolithan ne innokkaimmin nimittivät itseään valon sankareiksi. Vieläpä enemmänkin: isäntämme oli Porista, joka oli jonkin aikaa Suomen spiritismin kehtona ja keskuksena, tilannut "psykografin", vai mikä "emanulektori" se lienee ollut tuo berliniläisen Hornungin tunnettu keksintö, joka oli aiottu yksinkertaisemmaksi henkimaailman välittäjäksi kuin hankalat koputuspöydät. Psykografin jälkeen keksittiin vielä yksinkertaisempi lyijykynä, ja lopulta huomattiin yksinkertaisimmaksi antaa henkien itsensä näyttäytyä. Me tiesimme paroni H:n tehneen kokeita psykografilla ja pitäneen niistä tarkkaa luetteloa. Niinpä ei ketään kummastuttanutkaan, että isäntämme, pelkäämättä puolta kymmentä ilkeää hymyä, ryhtyi tapansa mukaan rakastettavan suorasti puolustamaan Homea.
— Onko tosiaankin totta — sanoi pisteliäs rouva N. — että eräs keisarinna Eugenien hovineiti tunsi kylmän käden koskettavan kättään ja vievän sen vielä kylmemmille huulille?
— Totta se on — sanoi paroni H. levollisesti — mutta tuo käsi oli hänen monta vuotta takaperin kuolleen sisarensa käsi, ja kun Homelta pyydettiin todistuksia siitä, tuli marmorin valkoinen käsi taaskin näkyviin ja veti hovineidin sormesta monien sormusten joukosta pois juuri sen sormuksen, jonka hän oli saanut muistiksi kaivatulta sisarvainajaltaan.
— Onko totta — kysyi taas rouva N. huonosti salaten hymyilyään — että Tuileriain linnassa henkilöt kääntyivät tuoleillaan ympäri, että keisarilta ja monelta muulta hävisi taskukellot ja että naisten puvut joutuivat arveluttavaan epäjärjestykseen?