— Se tuli täydestä sydämestä, rouva Rönnevall!
— Jonkin kerranhan täytyy lähteen tulvia, virkkoi pikku rouva ihmetellen tuota kohteliaisuutta, sillä vanha viluinen herra suvaitsi vasta ensi kerran kunnioittaa peräkannen keskustelua aktiivisella osanotolla.
— On kuivuneita lähteitä, jos likaveden täyttämiäkin, huomautti
Biisami. On tyhjiäkin sydämiä, rouva Rönnevall!
— On silloin, kun ne ovat lakanneet sykkimästä.
— Jo paljon aikaisemmin. On sydämiä, jotka ovat niin täynnä omaa itseään, ettei niissä ole tilaa millekään muulle. Mutta tuo itse on sisällyksetön, se pyörii lakkaamatta oman keskipisteensä ympäri. Ja on toisia, jotka ovat täynnä lakkaamatta särkyviä ja kuolettavaksi tyhjyydeksi haihtuvia ilmakuplia. On monta, joilla on kerran ollut kiinteä ydin, mutta jotka ovat sen menettäneet. Paljon muutakin kuin kasteen kuivattaa sydänpäivän aurinko.
— Minä en tuota ymmärrä; olkaa hyvä, selittäkää tarkoituksenne! Mikäli minä tiedän, on aina jotakin, jota haluaa, toivoo, pelkää, rakastaa tai inhoaa, niin kauan kuin elää. Ainoastaan kuollut on kaikesta välinpitämätön.
— Jos on. Mitä me siitä tiedämme? Mutta te olette oikeassa. Niin tyhjä ei ole mikään sydän, ettei se jotakin etsisi. Minä sanon niitä tyhjiksi, jotka etsivät turhaan.
— Suokaa anteeksi! puuttui siinä puheeseen tohtori Rabe. — Minäkin kuulunen tyhjäin joukkoon, sillä minäkin etsin jotakin turhaan. Minä etsin sitä onnetonta, jonka arpa on määrännyt rouva Rönnevallin jälkeen kertomaan.
— Minä se olen, sanoi Biisami.
— Kiitos siitä, te pelastatte minut, minä saatan nyt toivoa pääseväni unohduksiin, sanoi edellinen kertoja päätään nyökäyttäen, voimatta vieläkään saada mielestään opettavaisuuttaan.