"Jos nainen voi olla niin uskollinen sille, joka tunnottomasti hänet petti, miten uskollinen hän olisikaan sitä kohtaan, joka ei koskaan koko elämänsä aikana lakannut häntä rakastamasta! Minä olen ainoa, joka olen sinua ymmärtänyt. Jos olen etsinyt omaa onneani, niin muista, että enemmän kuin omaani, tahdoin sinun onneasi. Sinä et voinut ottaa vastaan almua. Niin kauan kuin minä olin elossa, oli sinun mahdollista pelastua ja päästä vapaaksi vain minun vaimokseni tulemalla. Kun olen kuollut, voit ottaa vastaan minun omaisuuteni häpeämättä ja ilman vääryyttä. Täytä tämä minun viimeinen pyyntöni! Ole vapaa, elä onnellisena!"
Sanotaan Briitta Skrifvarsin luettuaan tämän kirjeen kätkeneen häpeästä kasvonsa käsiinsä. Hän oli luottanut hyvään ymmärrykseensä ja ymmärsi olleensa sokea. Liian myöhään hän oppi tuntemaan miehen, jonka hyväksi hän oli uhrannut kaiken, ja liian myöhään sen miehen, joka olisi tahtonut hänen tähtensä uhrata kaiken.
Briitta otti vastaan perinnön, joka oli laillisesti hänelle määrätty Richardssonin testamentissa. Tuntemattomat, kaukaiset ja rikkaat sukulaiset valittivat testamentista, mutta turhaan. He ehdottivat jakoa. Briitta ei suostunut. Väärin käsitetyn ystävän viimeinen tahto oli hänestä pyhä. Samat naapurit, jotka ennen olivat sanoneet häntä kopeaksi, kun hän halveksi kultaa, sanoivat nyt häntä ahneeksi, kun hän ei luopunut siitä. Kuitenkin hän oli lahjoittanut suuren summan merimieshuoneelle hätäavuksi köyhille leskille.
Jonkin aikaa hän vielä kutoi niinkuin ennen, mutta jokin asia painoi hänen mieltään. Vuoden kuluttua Richardssonin kuolemasta Briitan tytär joutui nuoren kalastajan vaimoksi, ja seuraavana keväänä Briitta lähti Amerikkaan. Toimitusvouti nimismies Black kertoi tuon uutisen jonkinverran voitonriemuisena. Tiesihän hän muka, että Briitta oli katuva ja lähtevä miehensä luo. Mutta lähtikö Briitta todellakin sen tähden? Minä en sitä usko. Hänen sydämensä oli kiintynyt poikaan, ja jos hän mitään katui, niin hän katui sitä, että oli lähettänyt lapsensa maailmaan moisen isän johdolla. En tiedä, onko hän löytänyt pojan ja saanut hänet pelastetuksi isän seikkailijaelämän vaaroista, mutta minä odotan Briitan palaavan joskus takaisin päättämään paljon kokeneen elämänsä isänmaassaan. Hän oli kuitenkin harvinainen nainen, vaikka liian kovarakenteinen, kuten hän itse sanoi. Hänessä oli miehen raudanluja tahdonvoima ja samalla naisen sydämen parhaimmat ominaisuudet: uhrautuvainen rakkaus, kieltäytyvä kärsivällisyys ja kaikissa vaiheissa pettämätön uskollisuus. Elämässä tehty erehdys ja liian suuri luottamus omaan voimaan, — samaa on sattunut monellekin, joka on saanut suuret luonnonlahjat osakseen. Siihen heikkoon kohtaan hän haavoittuikin, ja syvälle nöyrtyneenä ylpeä, siihen asti itsevanhurskas nainen kumartui sen voiman edessä, joka johtaa ihmissydämet kuin vesipurot.
YHDEKSÄS KERTOMUS.
Tyhjät sydämet.
Rouva Rönnevallin lopetettua kertomuksensa syntyi hetkisen äänettömyys. Kuulijat katsoivat kummastuneina hänen hehkuvia kasvojaan ja hänen loistavia silmiään. Ymmärrettiin, että hän oli taistellut sukupuolensa oikeuksien puolesta ja samalla käsittänyt sen velvollisuudet. Hänellä, tuolla viehättävällä pikku rouvalla oli herkkä sydän, joka ei tyytynyt pelkästään keitettyyn loheen, ahtaihin hameenmiehustoihin ja miesten itsekkyyttä vastaan käytäviin pieniin kahakkoihin.
— Sellainen hän on, kuiskasi hänen miehensä konsuli naapurilleen kapteeni Videstrandille.
Ei edes everstikään enää uskaltanut sanoa häntä opettavaiseksi, ja nekin, jolla ehkä olisi ollut halua arvostella Briitta Skrifvarsia tai hänen afrikkalaisvilliään, huomasivat parhaaksi olla vaiti.
Äänetön matkustaja, jota sanottiin vain Biisamiksi ja joka matkalla oli vähitellen paljastunut vanhaksi musiikinopettajaksi, nousi silloin paikaltaan, puristi kertojan kättä ja sanoi: