— Se on meidän asiamme, nimismies! Siis, Eerik, erotkaamme, mutta erotkaamme ystävinä. Lähde Amerikkaan, minä jään tänne. Ja jotta sinä voisit lähteä keveämmällä mielellä, minä annan sinun maksaa velkani sekä jättää tyttärellemme myötäjäiset. Sinä saat viedä hänet Helsinkiin ja lääkityttää hänen kipeät silmänsä. Siinä on kylliksi, Eerik. Poikamme kyllä tulee omin neuvoin toimeen. Älä tarjoa minulle kultaasi; se on tomua ja tuhkaa, se on kiusaus ja turmio. Anna minulle kättä … kas niin, nyt olemme ystäviä. Nyt voimme sanoa toisillemme jäähyväiset.
— Ja minä lähte yksin … minä ei saa pitä minu girl … ei saa näke minu boy? Kuka varte minä teke työ, Briitta? Kuka varte minä elä? Sinä pois … lapset pois … kaikki pois!
Briitta oli hetkisen vaiti, hän taisteli itsekseen kovan taistelun.
Sitten hän sanoi:
— Olemmehan kuitenkin olleet mies ja vaimo. Kohtuullista on siis, että jaamme parhaan, mitä Jumala on meille antanut, lapset. Minä pidän tyttäremme, ota sinä poikamme! Minä luulin menettäneeni hänet, minä sain hänet kuitenkin takaisin kuin lahjaksi, mutta hän on taas lähtevä luotani. Anna minun pitää hänet kotona kaksi päivää ja sitten … ota hänet kanssasi! Mutta muista, että viet hänen mukanaan puolet sydämestäni. Kun tapaan sinut Jumalan valtakunnassa — ja Jumala suokoon meidän tavata toisemme siellä! — niin on sinun vastattava hänestä. Tee hänestä rehellinen mies, Eerik, ja uskollinen … kuuletko, ennen kaikkea uskollinen! Jumala olkoon kanssasi. Jää hyvästi!
* * * * *
Toimitusvouti nimismies Blackilla oli jotakin asiaa minun isälleni saman päivän iltana, eikä hän suinkaan jättänyt purkamatta sydäntään. Hän kuvaili oman käsityksensä mukaan tuon merkillisen kohtauksen. Black oli hyvin suutuksissaan eversti Richardssoniin, joka oli ollut vähällä, itsekkäitten etujensa tähden, kuten hän uskoi, viekoitella hänet käymään käsiksi mieheen, jolla oli passissaan kuvernöörin omakätinen kirjoitus. Mutta vielä katkeroituneempi hän oli Briitta Skrifvarsia kohtaan. Millä tavoin tämä oli rohjennut ottaa vastaan miehen, jolla oli vyö täynnä kultakolikolta! Siitä, että mies oli karannut laivastaan, tahtoi Black viran puolesta pitää kiinni, jos vaadittiin. Vähätpä tuosta, kuuden viikon vankeus ja sakkoa merimieshuoneelle! Mutta mies oli Amerikan alamainen, eikä Black huolinut moisten pikkuasiain tähden saada aikaan maailmansotaa. Hänestä näytti rauhan solmiminen kaikille parhaalta. No hyvä, jollei ylpeä vaimo ota tullakseen järkiinsä, oli Skrifvars käräjöimällä hankkiva hänet itselleen. Black muka ajaisi asian niin, ettei se mitenkään menisi myttyyn. Eikä suinkaan lisätulojen tähden, kyllä varoja muka oli käräjäasiamiehen palkkaamiseen, vaan oikeuden tähden. Black oli aina oikeuden puolella; hän kyllä kykeni kurittamaan kaikki siipeenammutut everstit ja jäykkäniskaiset naiset, puhumattakaan minun isäni niskoittelevista velkamiehistä, joita sen illan käynti oikeastaan tarkoitti…
Eloon heränneen Eerik Skrifvarsin Amerikasta palaaminen tuli kohta paikkakunnalla yleiseksi puheenaiheeksi. Useimpain, niinkuin nimismiehenkin mielestä olisi järjettömän vaimon pitänyt ottaa avosylin vastaan rikas miehensä, ja he arvelivat hänen kyllä vielä katuvan ylpeyttään, ennenkuin mies ehtii lähteä. Niin ei Briitta kuitenkaan tehnyt. Mies asui muutamia päiviä naapuritalossa eikä enää päässyt vaimonsa puheille. Poika palasi Argo laivalla, sai syleillä äitiään ja oppia tuntemaan isänsä. Viikkokauden kuluttua tuosta merkillisestä kohtauksesta Skrifvars lähti molempine lapsineen Helsinkiin, mistä hän ja poika sitten matkustivat edelleen Amerikkaan. Sen jälkeen en ole hänestä mitään kuullut. Hän oli lähtenyt niin nolona kuin onnenonkija konsanaan, mutta mahdollisesti kyllä hänen kevyt luonteensa pääsi jälleen valtaan, kun hän taas näki meren. Kaikissa merimiehissä on jotakin laineitten levottomuuden tapaista: tämänpäiväinen ankkuri ei enää huomenna kestäkään sataman edustalla. Maalta merimies ikävöi merelle ja mereltä maalle. Kuka on uskollinen? Kallio. Mutta mitkä tyrskyt!
Kesemmällä Briitta Skrifvarsin tytär palasi tervein silmin. Se oli päivänpilkahdus! Äiti kutoi kutomistaan ja kävi meillä aivan niinkuin ennenkin. Umpimielinen hän oli aina ollut; vielä vähemmin hän puhui uusista kokemuksistaan. Tungetteleviin kysymyksiin hän vastasi:
— Kysy ruo'olta, joka rannalla kasvaa! Semmoisia me olemme. Jumala on uskollinen.
Vastoin kaikkea luuloa Briitta oli vielä kokeva erään uuden vaiheen hiljaisessa, uutterassa elämässään. Eversti Richardsson oli nähnyt hänen ja hänen miehensä kohtauksen. Siitä päivin hän ei enää sitonut hevostaan Briitan aitaan. Hän ei palannut, ei uudistanut tarjoustaan. Hän kuihtui kuihtumistaan, ei kysynyt neuvoa keltään lääkäriltä, tiesi kohtalonsa ja kantoi sen miehuullisesti. Myrkytetty nuoli vaikuttaa vitkaan, mutta varmasti. Kun kolmatta vuotta oli kulunut tuon kohtauksen jälkeen, kutsui hän luokseen Briitan. Hän oli kuolemaisillaan. Rakas käsi, jota hän oli niin kauan turhaan pyydellyt, sai nyt hoidella häntä hänen viimeisinä hetkinään. Hänen kuoltuaan tavattiin hänen papereittensa joukosta Briitta Skrifvarsille osoitettu kirje. Se oli hänen tapaansa lyhyesti kirjoitettu: