Briitta Skrifvars vaipui penkille. Hänen kyynellähteensä herähtivät juoksemaan ensi kerran tänä surujen päivänä, ja pisara toisensa jälkeen valahti muuttumattomalle kompassille, joka oli hänen edessään pöydällä. Onneton, kovia kokenut vaimo itki — ensin kiihkeästi kuohuvan luonteensa mukaisesti, sitten yhä hiljaisemmin, yhä hartaammin, eikä kukaan läsnäolijoista, ei edes nimismieskään hennonut sanoa hänelle sanaakaan. Lujan suojavaruksen, jota ei mikään suru, ei mikään häväistys saanut murretuksi, sen oli ensi ilon säde sulattanut kuin vahan. Mitäpä se oli muuta kuin vanha tarina myrskystä ja päivänpaisteesta? Myrsky oli turhaan raivonnut, päivänpaiste voitti yhdellä ainoalla säälin ja armon katseella.
Briitta kuivasi silmänsä hienon, kauniin pumpulihuivinsa nurkalla, kääntyi tyttärensä puoleen ja sanoi:
— Anna Maria, tuossa on isäsi! Mene, syleile häntä, lapsi! Hän matkustaa kauas pois, Jumala tietää, näemmekö enää milloinkaan toisiamme.
Anna Maria tiesi kyllin paljon entisyydestä, ja hän oli kahden vaiheilla. Hän totteli sentään. Peläten ja hämillään hän lähestyi tuntematonta isää, joka syleili häntä ja suuteli. Hän oli kuitenkin isä, eikä hän ollut koskaan nähnyt tätä lasta, joka oli syntynyt hänen lähtönsä jälkeen.
— Joutavia! sanoi nimismies, taaskin tuntien itsensä täysivaltaiseksi rauhanvälittäjäksi. — Suutele sinä isääsi, Anna Maria! Ei hän lähde pois. Nyt hän jää teidän luoksenne, taikka sitten te lähdette hänen mukaansa!
Eerik Skrifvars katsoi rukoillen vaimoonsa. Hän alkoi luottaa rauhanvälittäjän sanoihin, mutta he molemmat pettyivät.
Briitta loi suuret, ruskeat, vielä kyynelistä kosteat silmänsä ennen rakastamaansa mieheen. Ei koskaan, ei heidän nuoruutensa ja onnensa päivinäkään hän ollut silmäillyt tätä niin säteilevin katsein. Mutta niissä oli surumielisyyttä, jota Eerik ei ollut ennen huomannut, ja Briitta sanoi hänelle: — Eerik, sinä tiedät, että minä rakastin sinua suuresti, vielä enemmän kuin itseäni ja koko maallista onneani. Jos Jumala olisi tahtonut, olisimme me saattaneet elää yhdessä onnellisina, mutta katsos, Eerik, sitä me emme ansainneet. Sinä olit tehty liian keveistä aineksista ja minä liian kovista. Jumala kyllä tietää, miksi hän meitä koetteli. Jos hän olisi antanut meidän hukkua pahuudessamme, niin hän ei olisi meitä koskaan erottanut taikka hän ei olisi johtanut sinua takaisin, ja minun hän olisi antanut menehtyä surun katkeruuteen. Mutta katsos, nyt hän on nöyryyttänyt meitä; tomuun me olemme kukistetut. Sinä tiedät nyt, mitä onnen tavoitteleminen on; minä tiedän nyt, mihin ihmisen oma voima kykenee. Eerik, kaikki se on syntiä, pimeyttä ja voimattomuutta!
— Kyllä kaikki tahto hyvä tulla taas, Briitta!
— Uskotko? Niin, kyllä minäkin uskon. Mutta entiselleen ei voi kaikki tulla. Älkäämme enää puhuko siitä, mikä on ollutta ja mennyttä. Meidän välillämme on pimeä yö, meri ja kuolema. Meidän suhteemme on lopussa. Ei kukaan voi enää antaa meille takaisin nuoruutemme päiviä, jolloin meistä tuli mies ja vaimo, eikä samaa mielenlaatua, joka meillä silloin oli toinen toisemme suhteen. Se, Eerik, ei voi koskaan palata takaisin, ja jos meistä nyt uudelleen tulisi mies ja vaimo, niin olisi meidän vaikeampi unohtaa sitä, minkä pitää olla ainiaaksi unohdettuna meidän välillämme. Sen tähden on parempi meidän kummankin erota…
— Oh, Briitta, sitä ette tosissanne tarkoita, puuttui puheeseen innokas rauhanvälittäjä.