Minä tunsin isäni; hän oli siinä määrin tiedemies, ettei hän voinut hyväksyä mitään ilman todistusta, eikä Mülleristä sen enempää puhuttu. Joulu kului nopeasti ja iloisesti, kuten se aina kuluu, kun on ylioppilaana hyvän kodin turvissa ja kun sitä paitsi on kodin ulkopuolella mielitietty talvipakkasen lämmittäjänä. Nuutinpäivänä oli hevoseni valjaissa, ja minun oli taas lähteminen Turkuun. Isä laski matkarahani ja käski pitää tarkkaa tiliä menoista ja säästämään kaikessa muussa, paitsi hebrean ja arabian kielten yksityisluennoilla käymisessä. Sitten hän kysyi näköjään välinpitämättömänä:
— Etkö sanonut, että tuo nykyinen Müller samoin kuin sekin, josta minä kerroin, on tunnettu vanhojen keskiaikaisten asiapaperien etsimisinnostaan?
— Niin. Hän etsii käsikirjoitusta, jota hänen ei vielä ole onnistunut löytää. Luultavasti se koskee eksegetiikkaa.
— Olkoonpa mies viisas tai hullu — jatkoi isäni — niin minun tulee häntä sääli. Minä ymmärrän, minkälaista on, kun tuntee elämäntehtävänsä riippuvan oljenkorresta, jota ei voi löytää. Tuo entinen Müller etsi niinkuin tämäkin käsikirjoitusta, jota ei löytänyt mistään. Vuotta tai paria myöhemmin, kun Müller oli kadonnut, en tiedä mihin, kävin professori Lauri Lefrénin, itämaisten kielten kuuluisan tutkijan, yksityisillä arabian luennoilla. Lefrén oli jonkin aikaa ollut myöskin kirjastonhoitajana Turussa. Hän näytti minulle kummallista vanhaa käsikirjoitusta; se kuului luultavasti Torsten Stålhandsken kirjakokoelmaan, joka oli tuotu kolmikymmenvuotisesta sodasta ja lahjoitettiin yliopistolle kohta sen perustamisen jälkeen. Lefrén itse ei osannut lukea sitä, mutta niin paljon hän luuli käsittävänsä, että se sisälsi kolme ensimmäistä evankeliumia käännettyinä jollekin tuntemattomalle kielelle. Muutamia vuosia myöhemmin, kun jo osasin antaa suuremman arvon moiselle harvinaisuudelle etsin käsikirjoitusta kirjastosta, mutta en sitä enää löytänyt, se oli kadonnut, niinkuin paljon muutakin katoaa lainateille; ja silloinen kirjastonhoitaja, kanslianeuvos Clewberg oli usein poissa Tukholmassa. Perästäpäin olen tullut ajatelleeksi Lefréniä, joka kuoli yhdenyhdeksättä ikäisenä Hatanpään kartanossa Messukylässä 1803 ja jonka rouva oli omaa sukuaan Leijonancker. Lefrén oli hyvin kristillinen ja rehellinen mies, hernhutilainen uskonnoltaan, mutta vanhuutensa viime aikoina hieman huonomuistinen, ja sen tähden ei ole ollenkaan mahdotonta, että tuo vanha käsikirjoitus on saattanut unohtua hänen paperiensa joukkoon. Kun nyt menet Turkuun, niin matkusta Tampereen kautta ja kysy Hatanpäästä, onko siellä mahdollisesti mitään Lefréniltä jääneitä vanhoja papereita. On koetettava kaikin tavoin etsiä tuota todennäköisesti hyvinkin kallisarvoista käsikirjoitusta, joka kuuluu yliopistolle ja muuten joutuu tai on jo joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin monen monet korvaamattoman kalliit paperit, jotka tulipalo tai rotat ovat hävittäneet. Ilmoita sitten, onnistuiko sinun löytää mitään jälkiä siitä, ja vie Müllerille terveiset hänen kaimaltaan, joka eli 1787. Mikään pyrstötähti hän ei ole, mutta pitää kunnioittaa tutkimusta; minä olen todellakin utelias kuulemaan vähän lisää tuosta ihme-eläimestä.
Minä matkustin Tampereen kautta, ja sieltähän ei ollut pitkälti jäätä myöten Boijen omistamaan kauniiseen Hatanpäähän. — Professori Lefrénin jälkeenjättämiä papereitako? Ei, niistä ei ole mitään tallella; johan Lefrénin kuolemasta oli kulunut enemmän kuin kolmekolmatta vuotta.
— Mutta ehkä on ullakolla vielä jokin unohduksiin jäänyt arkku vanhoja papereita?…
— Ei, ei ollut mitään sellaista arkkua; kaikki oli siistitty ja puhdistettu, kun talo joutui toisiin käsiin.
— Mutta tottahan täältä lienee huutokaupalla myyty edellisen omistajan irtaimistoa ja rojua?…
Niin, kyllä oli ollut useitakin huutokauppoja, mutta siitä oli nyt jo niin pitkä aika, ettei kukaan enää muistanut, mitä silloin oli myyty, tai kuka oli huutanut tavarat.
— Kapteeni Häger, Pirkkalan Haaviston herra osti paljon romua viime huutokaupassa, virkahti viimein eräs vanha uskollinen palvelijatar.