Kapteeni Häger oli minulle tuiki tuntematon suuruus, mutta koska ei mitään selvempiä tietoja ollut saatavissa ja koska minun Turun-matkani kävi Pirkkalan kautta, päätin koettaa onneani Haavistossa. Kaikki oli liittoutunut tekemään turhaksi etsiskelyni. Kapteeni Hägerkin oli jo kuollut; mutta muisteltiin hänen monta monituista vuotta takaperin kuljettaneen muutamia vanhoja tuoleja, kaappeja ja arkkuja Hatanpäästä, mutta jos mitään papereita oli ollutkaan, niin olivat kartanon pojat jo ammoin käyttäneet ne pyssyihinsä etulatingeiksi ja tyttäret tortunalustoiksi. Silloinen emäntä lisäsi nauraen, että rengit sytyttelivät riihen uunia moisilla joutavilla papereilla.
Hartaasta pyynnöstäni vietiin minut tallinyliselle, jonne oli koottu kuljeksimasta kaikki kelpaamaton romu, mitä ei oltu muualle saatu sopimaan. Siellä oli oikea kaaos kaikenlaisia tavaroita: jalattomia tuoleja ja pöytiä, ovettomia kaappeja, pohjattomia koreja, koinsyömiä vällyjä, anturattomia jahtisaappaita, höyhenpatjoja, jotka olivat levittäneet puolet sisällystään pitkin lattiaa, ohjasten palasia, rikkinäisiä kulkusia, voikirnujen lautoja, linnustajan uikukkoja, arkunkansia, hirven- ja pukinsarvia, hevosenkenkiä ja riimuja, vanha ampumataulu ja lopuksi entinen jauholaari, joka oli puoleksi täynnä kalkkia ja sahajauhoja, puoleksi vanhojen seinäpaperien ja kuulutusten jäännöksiä. Minä todellakin rohkenin pistää käteni tuohon kamalaan iljetykseen, ja viskeltyäni syrjään kylmät, kosteat paperirepaleet löysin laarin nurkasta homehtuneen, kalkkiin ja sahajauhoihin peittyneen käärön, joka oli sidottu kiinni punaisella silkillä. Minä avasin käärön ja huomasin sen pergamenttikäsikirjoitukseksi.
Tämän löydön historia ei ole kummallisempi, kuin monen muunkaan meidän maassamme samanlaisen tai muualla tapahtuneen löydön. Miten verrattoman arvokas kappale muinaista kirjallisuutta, kestettyään monen vuosisadan vaiheet, hävittävän sodan aikana on ryöstetty, sen jälkeen kulkenut maiden ja merten yli, joutunut johonkin kirjastoon, lainattu jollekin oppineelle tutkijalle, unohtunut hänen kuollessaan, jatkanut matkojaan, myyty käärepaperiksi, säästynyt joutumasta etupanoksiksi, torttujen alustoiksi tai riihen uuniin, mutta sen sijaan viskattu jauholaariin, josta sen vihdoin on löytänyt itsepäinen ylioppilas — kaikkihan se vain on tuon vanhan lauseen toistumista: habent sua fata libelli, kirjat ovat kohtalon leikkikaluja. Pyydän anteeksi, minä säästän latinaa niin paljon kuin mahdollista.
Haaviston asukkaat eivät peitelleet nauruaan, kun tarjosin heille kolmea riksiä tuosta löydöstäni. Pergamenttia se kuitenkin oli, sen verran he ymmärsivät, ja sitähän saattoi hyvin käyttää lasten maitosarven imukkeena. Mutta se, että tarjottiin homehtuneesta kääröstä, joka ennen oli ollut vain vasikannahkaa, enemmän kuin korkeintaan kaksitoista killinkiä, se näytti heistä mielettömältä tuhlaukselta; niin saattoivat tehdä ainoastaan ylioppilaat, joilla aina on kylliksi rahaa.
Saavuttuani Turkuun ilmoitin isälleni onnellisesta löydöstä. Puhdistin käärön tietysti huolellisesti kaikesta kiittämättömän jälkimaailman huolimattomuuden merkeistä; mutta sen lukemiseen, siihen ei riittänyt poloinen oppini. Käärössä oli kahdeksan pergamenttilehteä, jotka olivat kiedotut karkeaan, puoleksi mädänneeseen hamppuvaatteeseen ja täynnä tuiki tiheään kirjoitettua vaikealukuista kirjoitusta. Minulla ei ollut koskaan ollut edes aavistustakaan noista kummallisista kirjoitusmerkeistä, jotka kulkivat ylhäältä alas ja alhaalta ylöspäin ja jotka olivat niin kummallisen vanhoja, että niissä tuskin enää oli merkkiäkään heleistä väreistä ja siroista koristeista, joilla keskiajan munkit tavallisesti kirjailivat kirjoituksiaan. Ilmeisesti ei Turussa oltu edes aavistettukaan kirjoituksen merkitystä. Ensiksi ajattelin toimittaa tuon korvaamattoman harvinaisuuden heti oikealle omistajalleen, yliopistolle ja sen kirjastolle; toinen ajatukseni oli Müller. Saatoinko minä ja pitikö minun antaa pois käsikirjoitus, ennenkuin sain kuulla, mitä Müller ajattelee siitä? Lefrén ei ollut neljäkymmentä vuotta takaperin kyennyt saamaan selkoa sen sisällyksestä, ja sen jälkeen oli kirjoitus käynyt vielä tahraisemmaksi. Kukapa muu kuin Müller saattoi selittää sen arvoituksia?
Hänen ovensa oli suljettu niinkuin ennenkin. Emäntäni kertoi hänen olleen entistään surullisemman ja umpimielisemmän. Hänestä oli kuin Müller olisi vanhentunut. Ja nyt hän oli sairas.
— Sairasko? Ja kuka häntä hoitaa?
— Tiedättehän, herra, ettei hän koskaan ota ketään vastaan.
Minä tein päätökseni. Palvelustyttö vei illalla raitista vettä naapurilleni, muuta mitään hän ei enää ottanut vastaan.
Hän vei myöskin sisään minun kirjoittamani pari sanaa, joilla ilmoitin voivani kertoa hänelle tärkeitä tietoja muinaisesta käsikirjoituksesta. Minä pääsin sisään ja tapasin Müllerin puettuna, mutta vastoin tapaansa puoleksi makaavassa asennossa vuoteellaan. Hän oli kalpea ja väsynyt, suuret, tummat silmät olivat syvälle painuneet ja niin loistavat, että ne näyttivät palavan. Hän käski käden viittauksella minua istuutumaan huoneen ainoalle tuolille ja odotti ääneti, mitä minulla on hänelle sanottavaa.