— Oletteko sairas? aloin minä.
— En ole koskaan ollut sairas, vastasi hän. — Mahdollisesti väsynyt.
Minulla on pitkä tie taivallettavana.
— Te tarvitsette lääkäriä. Saanko kutsua professori Törngrenin? Tai ehkä professori Hvasserin?
Hän hymyili.
— Jos olisin tarvinnut lääkäriä, luuletteko, että minä nyt olisin kahdensadan neljänkymmenen vuoden vanha.
Minua puistatti. 1699, 1740, 1787 ja 1807 vuoden Müller oli ilmi elävänä mielikuvituksessani.
Hän arvasi ajatukseni ja jatkoi puoleksi halveksivasti, puoleksi surullisesti:
— Kummastuttaako se teitä? Niin, enpä tiedä, mitenkä tulin maininneeksi ikäni, ei se muuten ole tapanani. Ihmisen maallinen mittapuu on niin pieni, että vuosisadat näyttävät hänestä käsittämättömiltä yhdeksi elämäniäksi. Ja mitä kurjat vuosisadat ovat sen ajan rinnalla, jonka meidän aurinkokuntamme tarvitsee kiertääkseen kerran keskuksensa ympäri, tai tuo ihmissilmin näkymätön keskuspallo kiertääkseen Kaikkivaltiaan valtaistuinta? Oppikaa korennoisesta, joka elää päivän ja pitää ihmisikää hirvittävän pitkänä, oppikaa siitä, miten huonosti meidän mittapuumme sopii ihmishengelle, joka on elävä vielä sittenkin, kun viimeinen meidän silmiimme näkyvä tähti on päättänyt kulkunsa viimeisen keskusauringon ympäri!
Minulla ei ollut mitään vastattavaa. Hänen sanansa olivat ylevät, hänen katseensa niin läpitunkevan kirkas, että minä luulin kuulevani hengen puhuvan.
Hän jatkoi: