— Kun olin nuori tavallisen ihmismitan mukaan, oli Kopernikus näyttänyt meille, että asumme pyörivällä pallolla ja luulemme näkevämme taivaan rantojen liikkuvan maamme ympäri. Galilei mittasi kiertoratamme, ihminen siirtyi luomakunnan keskuksesta äärettömän maailmanavaruuden pieneen syrjäiseen soppeen. Se synnytti sielujen kapinan. Ylpeä ihmishenki ei jaksanut kantaa semmoista alennusta, se raivosi Luojaansa vastaan ja huusi hänelle: etkö sanonut, että minä olen luomisen kruunu? Kyllä, vastasi Jumala sanassaan: etkö tiedä, että minun voimani tulee heikoissa väkeväksi? Etkö tiedä, että kuningas kutsuu pitoihinsa köyhät ja alhaiset eikä rikkaita ja mahtavia? Miksikä maailmojen kuningas kutsuisi luokseen mitattoman suurten ja kaunisten aurinkojen asukkaat? Miksikä ei hän, josta ei mikään ole suurta eikä mikään pientä, ennemmin valitsisi suuren valtameren pienen, köyhän ja syrjäisen saaren tomuhiukkasia. Ihmiset eivät sitä ymmärtäneet, he eivät tahtoneet nöyrtyä, vaikka siten olisivat päässeet kerran tuomitsemaan enkeleitä. Sen tähden lähetettiin heille voimakas eksytys ja Jumalan sana pimitettiin. Väärät selittäjät panivat oman sanansa jumalallisen sanan sijaan, ja heidät tuomittiin kulkemaan rauhattomina maailmassa, kunnes peite otetaan pois ja erhe paljastetaan. Sen, joka tahtoo selittää sanaa, täyty luopua kaikesta omasta tahdosta. Hänen ymmärryksensä ja oppinsa ovat viskin, mutta hän ei saa pitää kiinni sen varresta. Hänen valonsa ei saa olla hänen valonansa eikä hänen voimansa hänen voimanansa. Hänen täytyy alistua ikuisen hengen valtaan, koska hänen oma kahlittu henkensä harhailee pimeässä. Pimeys ja voimattomuus on hänen osanaan, jos hän nousee kapinaan voimansa lähdettä vastaan… Mitä sanottavaa teillä oli minulle?
— Te mainitsitte eräästä käsikirjoituksesta, joka kauan sitten oli viety Münchenistä pohjoismaihin.
— Niin, niin. — Ja Müller nousi innostuneena pystyyn. — Mitä te tiedätte siitä?
— Sallitteko minun kysyä, mitä se käsikirjoitus sisälsi?
— Se oli vanhin lähdekirja, mikä on olemassa kolmesta synoptikosta, Matteuksesta, Markuksesta ja Luukkaasta. Syyriankielinen, kolmannen vuosisadan lopulla tehty käännös. Päättäkää itse, minkä arvoinen se on, kun emme varmaan tunne mitään sen vanhempaa käsikirjoitusta kuin viidennen vuosisadan keskipaikoilta peräisin olevan. Minä olen tarkastellut kahdeksanyhdeksättä kokonaista kopiota ja lukemattoman joukon katkelmia. Codex argenteuksen sanotaan olevan neljänneltä vuosisadalta, mutta se ei ole sen etäämpää kuin viidennen vuosisadan lopulta. Codex alexandrinus on tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Ymmärrättekö, mikä merkitys sillä on, että voisi korjata kaikki kirjoitusvirheet, kaikki tahalliset tai tarkoituksetta tapahtuneet tekstin väärennykset puolitoista vuosisataa vanhemman käännöksen mukaan? Sen käsikirjoituksen hinnaksi ei riittäisi kuningaskuntakaan…
Vastoin tahtoani täytyi minun hymyillä, kun muistin, mitenkä nykyiset omistajat olivat arvostelleet sellaisen kalleuden hinnan kahdeksitoista killingiksi. Müller huomasi hymyni ja katseli minua halveksien.
— Ja tekö aiotte eksegeetiksi! jatkoi hän. Pankaa kahdeksankymmentä vuotta kurjasta, hyödyttömästä elämästänne, pankaa maanne koko eksegeettinen oppi, pankaa kahden vuosisadan uupumaton tutkimus toiseen vaakakuppiin ja nuo lehdet toiseen, niin painaa tuo käsikirjoitus sata kertaa enemmän! Mitä olisikaan Filip Melanchton, mitä kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan oppineet antaneet näistä lehdistä! Ja minä onneton, joka olen vapisevin polvin kaksi vuosisataa läpeensä etsinyt niitä, kulkien arkistosta arkistoon, pölysopesta toiseen — minä, joka olen etsinyt niitä kuin ainoata levon toivoa, voidakseni vihdoinkin niiden avulla repiä tieteellisen maineeni palasiksi ja todistaa olevani tunnottomin kaikista raamatun väärentäjistä — mitä minä maksaisinkaan noista lehdistä!
Tavattoman liikutuksen uuvuttamana hän vaipui taas takaisin vuoteelle, hänen silmänsä kadottivat ihmeellisen loistonsa ja näyttivät olevan sammumaisillaan. Vaikka pelästyin ja hämmennyin, oli minulla kuitenkin kylliksi älyä, etten heti ojentanut hänelle kallista löytöäni, joka oli kätkettynä poveeni. Minä ymmärsin, että sellainen yllätys olisi surmannut hänet — jos tuo mies saattoikaan kuolla.
— Herra Müller — sanoin minä varovasti ja niin tyynesti kuin saatoin — olette oikeassa, kun ette menetä kaikkea tuon kallisarvoisen kirjan löytämisen toivoa. On syytä luulla sen olevan jossakin täällä Suomessa.
— Missä? huudahti hän, ja äkkiä hänen silmänsä taas alkoivat loistaa.