— Minä olen kuullut varmasti sanottavan, että se on ollut täällä yliopiston kirjastossa neljäkymmentä vuotta takaperin.
— Joutavia! Minä kyllä tiedän, mitä täällä on ollut ja mitä täällä on. Minulla ei enää ole mitään toivoa Turkuun nähden. Suomessa ei ole mitään, Ruotsissa ei mitään, Norjassa ei mitään, Tanskassa ei mitään, Euroopassa ei mitään. Minä etsin vielä koko Amerikan. Siirtolaiset ovat saattaneet viedä käsikirjoituksen mukanaan sinne.
— Minulle sanottiin sen olleen lainassa … ja unohtuneen…
— Unohtuneenko? Mahdotonta!
— … Eksyneen maaseudulle paikkoihin, joita te ette tunne … joutuneen arvottomien paperien joukkoon … olleen erittäin kurjassa tilassa … ja löytyneen …
Müller hypähti pystyyn. Hänen kalpeille kasvoilleen kohosi puna, hän oli taaskin sama voimakas mies, minkä ensi kerralla käydessäni olin nähnyt; ainoastaan käsi vapisi, kun hän otti kiinni käsivarrestani.
— Mistä? kysyi hän taaskin epäluuloisesti.
— Pirkkalan pitäjästä, Haaviston kartanosta.
Hän hämmästyi hetkeksi, mutta tempasi sitten kolmikulmaisen hattunsa rientääkseen ulos. Minä pidätin hänet.
— Jos lupaatte kuunnella levollisesti, niin on kenties matkanne aivan tarpeeton.