— Mitä sitten? Minä olen täysin levollinen.
Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi aivan vastakkaista. Minä epäröin ja tuumin, pitikö minun lykätä ratkaiseva sana huomiseksi. Müller ehti ennen minua. Hän oli huomannut, että minulla oli jotakin povessani. Äkkiä hän tarttui jättiläisvoimin hartioihini, ja heti sen jälkeen hän piti pergamenttikääröä korkealla ilmassa päänsä päällä.
En koskaan unohda hänen katsettaan. Se ei enää loistanut haaveksivasti, vaan oli palavaa tulta.
— Vihdoinkin! huudahti hän, niinkuin olisi hengähtänyt koko elämänsä kaipuun tuossa yhdessä sanassa.
Sitten hän horjui muutamia silmänräpäyksiä ja vaipui tunnottomana kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille.
Pelkoni oli ollut liiankin oikeutettu. Minä riensin ulos, herätin emäntäni ja pyysin häntä huolehtimaan onnettomasta sen aikaa, kun minä juoksin lähimmän lääkärin, tohtori von Haartmanin luo. Luminen, tyhjä Linnankatu tuntui minusta sietämättömän pitkältä. Lähes tunti kului, ennenkuin palasin, lääkäri mukanani. Hän tuli liian myöhään. Müller oli lakannut hengittämästä, hän lepäsi suorana vuoteellaan, pergamenttikäärö lujasti painettuna sydäntään vasten. Hän ei ollut ehtinyt edes avatakaan sitä…
Tuo ikuinen ylioppilas saattoi siis todella kuolla. Hänen iäisyytensä ei merkinnyt enempää kuin mikään muu hyvänsä, jota sanotaan iäiseksi tällä pyörivällä pallolla. Lääkäri selitti kuoleman olleen nopean ja tuskattoman ja johtuneen veren tunkeutumisesta aivoihin. Silmät olivat ummessa — ehkäpä ensi kerran hänen lapsuudestaan asti — ja palava katse oli sammunut esiripun taa. Hän oli löytänyt sen rauhan, jota hän oli niin kauan etsinyt.
Koska Müller oli varaton, haudattiin hänet yliopiston kustannuksella. Lähinnä seuraavan kuukauden vuokra oli valmiina hänen pöydällään, mutta muuten oli irtaimisto vain arvottomia vaatteita ja osaksi hyvinkin harvinaisia kirjoja, jotka viimeksi mainitut, koska ei ketään perijää ilmestynyt, myytiin huutokaupalla ja ostettiin yliopiston kirjastoon. Vähäinen rahasumma, mikä siten karttui, määrättiin varattomain ylioppilaiden apurahaksi. Pöllönpääsauvan sain minä.
Mülleriltä jääneissä papereissa oli joukko eksegeettisiä tutkimuksia, jotka todistivat hänen tavatonta oppiaan, mutta ei mitään, josta olisi saanut vihiä hänen synnyinpaikastaan, omaisistaan tai entisestä elämästään. Yliopiston viranomaiset näkivät paljon vaivaa panemalla ilmoituksia saksalaisiin sanomalehtiin saadakseen selkoa tuon kummallisen miehen syntyperästä. Turhaan. Müller-nimi on niin yleinen, että pikku Göttingenissäkin, missä hän todellakin vähän aikaa oli ollut yliopiston kirjoissa, oli useammalla kuin kolmellakymmenellä perheellä sama nimi, mutta ei yksikään tuntenut ketään Peregrinusta. Yhtä turhaan koetin myöhemmin Saksan-matkallani keksiä jälkiä miehestä, jonka kuitenkin olisi pitänyt olla tunnettu suuren oppinsa ja pinttyneen päähänpistonsa tähden.
Ainoa viitta, mikä ehkä voi saattaa arvailujen teille, joskaan ei pitemmälle, oli laadultaan niin kummallinen ja epäillyttävä, että katsoin olevan parasta kysyä neuvoa isältäni. Minä löysin näet Frankfurt am Mainista teoksen, josta siihen asti en ollut tiennyt mitään, vaikkei se ollut varsin harvinainen; pyydän anteeksi, että minun täytyy mainita sen pitkänlainen nimi: Collationes graeci contextus omnium librorum Novi Testamenti juxta editionem Antverpiensem regiam cum XXII codicibus antiquis mscr. ex bibliotheca Barberina eli: kuninkaallisen Antwerpenissä painetun painoksen mukainen kaikkien Uuden testamentin kirjojen kreikkalainen teksti verrattuna Barberinin kirjaston kahteenkymmeneenkahteen muinaiseen käsikirjoitukseen. Teoksen on julkaissut Pehr Possin 1673, ja se sisältää oppineen italialaisen Johannes Mattheus Caryophiluksen vuonna 1625 kokoamia tekstinlukuehdotelmia, joiden luotettavuudesta on raamatuntulkitsijain kesken ollut pitkällinen, kiivas riita, mikä vihdoin on ratkaistu Caryophiluksen eduksi.