Kun tähän yhdistin, mitä Müller oli kertonut minulle, kun ensi kerran kävin hänen luonaan, omista sadastakahdestatoista barberinilaislukutavastaan, jotka hän väitti väärentäneensä, sekä hänen ikänsä, minkä hän sanoi kahdeksisadaksineljäksikymmeneksi vuodeksi, täytyi minun tulla siihen johtopäätökseen, että jollei Müller itse ollutkaan tuo Caryophilus, joka oli tuomittu rauhattomana vaeltamaan läpi vuosisatojen, kunnes hänen petoksensa tulisi ilmi, niin hän ainakin uskoi olevansa hän. Isäni oli samaa mieltä. Hänestä ei ollut ollenkaan mahdotonta, vieläpä hän mainitsi siitä monta esimerkkiäkin, että oppinut, luonteeltaan haavemielinen ja tutkimuksiinsa syventynyt mies lopulta sulautuu niihin niin, että hän itsessään ikäänkuin ruumiillistuttaa jo ammoin kuolleen edelläkävijänsä, jota hän on tutkinut, jonka teoksiin hän on niin perinpohjin tutustunut, kuin ne olisivat hänen omiaan. Müller lienee joutunut tuon jotenkin tavallisen pinttyneen päähänpiston uhriksi; mutta tavatonta ja suurenmoista tuossa miehessä oli se, että hän pitäen itseään Caryophiluksena, oli siitä ankarasta tuomiosta, minkä sana julistaa raamatunväärentäjille, järkkynyt niin kovin, että hänen ainoaksi elintehtäväkseen tuli oman luulotellun tieteellisen maineensa tyhjäksi tekeminen, itsensä esittäminen maailman nähden kurjaksi petturiksi. Ja siihen päämäärään hän uskoi pääsevänsä jonkin ikivanhan käsikirjoituksen avulla, joka todistaisi hänen petoksensa, ja kun hän sen kerran löysi, ei hänellä enää ollut mitään elämisen oikeutta. Tosin hänen olisi itsensä pitänyt osoittaa käsikirjoituksen tulokset; mutta sen saattoivat toisetkin tehdä. Hänet oli todistettu petturiksi, hän saattoi kuolla rauhassa.
Tämä näytti minusta nyt ihan selvältä, mutta isäni epäili. Hänen tieteellinen logiikkansa myönsi, että asia oli niin, mutta hänen oman ylioppilasaikansa ja vuoden 1787 Müllerin muistoja oli vaikea haihduttaa. Me olimme vaihtaneet osia; tällä kertaa hän uskoi ja minä epäilin. Se oli hupainen vaihdos. Minä vastasin hänen väitteisiinsä hänen omilla todisteillaan, joita hän oli käyttänyt alkuaikoina, kun Müller alkoi kummitella 1826: vuoden 1787 Müllerin poika tai pojanpoika, samanlainen sukunimi, sukuperintö, suvun tavat, kaikki haaveksijoita, jotka ovat eläneet eri aikakausina. Isäni oli vain puoleksi vakuutettu, ja pelkäänpä hänen aina kuolemaansa asti salassa uskoneen ikuisen ylioppilaan olemassaoloon.
Minun mielessäni Müller pysyi unohtumattomana muistona, mikä hän sitten lieneekin ollut. Minä en ole koskaan ennen enkä sen jälkeenkään tavannut niin etevää neroa tutkimuksen tiellä, ja juuri tuo etevämmyys oli niin syvälle nöyryytettävä. Vielä enemmänkin, mikä näyttää inhimillisestä kunnianhimosta, vaatimattomimmasta ja nöyrimmästäkin kuolevaisesta, oikeutetummalta kuin toivo, että hän saa jättää jälkeensä kunnioitetun nimen? Ja tuo mies oli pannut elämänsä päämääräksi oman maineensa rikkirepimisen; hän, tutkija, piti suurimpana hekumana, että hänet häväistäisiin ja kirottaisiin sen tieteen alalla, missä hänet kerran oli luettu etevimpien joukkoon. Missä on ihmishenki matalammaksi muserrettuna, itsekieltävämmin heittäytynyt tomuun Kaikkivaltiaan valtaistuimen eteen?
Niin missä? Uskovaisen rukouksessa. Ylpeyttä voi kätkeytyä syvimmänkin itsensäalentamisen pohjalle; marttyyrin tekopyhyys saattaa käydä kylmästi Kristuksen ristin ohitse.
On enää vain muutamia sanoja lisättävä merkillisen käsikirjoituksen johdosta. Vasta Müllerin kuoltua johtui mieleeni, ettei ollut mitään, mikä olisi todistanut, että löytöni oli juuri tuo kallisarvoinen syyrialainen lähdekirja, niin ei edes sitäkään, että se oli sama kirja, minkä isäni oli kerran nähnyt Lauri Lefrénin luona. Müller ei ollut avannut kääröä, minä en edes tuntenut, mitä kieltä se oli. Enkä vielä tänäkään hetkenä tiedä siitä mitään. Minä olin löytänyt vanhan pergamentin, jota ei osattu lukea, mutta mitä se sisälsi, jäi selittämättömäksi arvoitukseksi.
Minä jätin pergamenttikäärön kirjastoon, toivoen sieltä saavani jotakin valaistusta asiaan. Turha toivo: kukaan ei osannut sitä sielläkään lukea.
Viittauksiin, joita nuori ylioppilas teki siihen suuntaan, että käsikirjoitus muka oli verrattoman arvokas, ei kiinnitetty juuri mitään huomiota. Kuitenkin päätettiin antaa se tarkastettavaksi yliopiston mainiolle itämaisten kielten tutkijalle, apuopettaja Walleniukselle ja sittemmin, jos oli tarpeellista, lähettää se jollekin pätevälle asiantuntijalle Saksaan. Otaksuttavasti ei Walleniuskaan osannut lukea noita vanhoja variksenjälkiä, mikä näytti varsin anteeksiannettavalta kenestä hyvänsä, joka ne kerran oli nähnyt. Ja ennenkuin kukaan ehti saada selville noita muinaisajan arvoituksia, tapahtui hirveä onnettomuus 4. päivänä syyskuuta 1827 — Turun palo.
Peläten kalliin lähdekirjan kohtaloa isäni matkusti samana syksynä yliopiston raunioille. Vain vähäinen osa kirjaston aarteita oli saatu pelastetuksi liekeistä, joiden jälkiä noiden jäännösten puolihiiltyneillä lehdillä yhä vielä on. Vanha käsikirjoitus — mikä se sitten lieneekin ollut, Müllerin syyrialaiset evankeliumit vai jotakin muuta — oli paljon muun koskaan arvaamattoman ohella joutunut tulen saaliiksi.
Isäni ei elänyt kauan tämän auttamattoman, hänen lempitiedettään kohdanneen vahingon jälkeen. Vaikka Müller ei tällä kertaa ollutkaan sodanennustajapyrstötähti ja vaikka häntä ei syytettäisi edes Turun palostakaan, niin hän oli isäni mielestä ennustanut paljon tuntuvampaa onnettomuutta. Sodan vammat voivat parantua, hävitetyt kaupungit voidaan rakentaa jälleen, mutta vanhaa lähdekirjaa, joka on temmattu tutkijan kädestä ja ainiaaksi hävitetty, ei saa ostetuksi takaisin verelläkään.
Minun elämäni uraan Müller sai aikaan pysyvän muutoksen. Siitä hetkestä asti minä tunsin voittamatonta pelkoa raamatun sanan korjailemista kohtaan ja ryhdyin päättävästi roomalaiskieleen, joka lapsuudesta asti oli ollut minulle rakas. Miksi olisin antautunut siihen vaaraan, että minunkin olisi pitänyt etsien vaeltaa halki vuosisatojen? Ylioppilas tahdon olla, niin kauan kuin elän, mutta ikuinen ylioppilas — ei, kiitoksia paljon, se kunnia on minulle liian suuri.