KOLMAS KERTOMUS.
Drifva neiti.
Tohtori Raben kuulijat katselivat pöllönpääsauvaa eivätkä näyttäneet oikein tietävän, mitä heidän oli ajateltava siitä. Rouva Rönnevall tahtoi huomauttaa jotakin.
— Olkaa hyvä! sanoi tohtori.
— Minun pysyvä mielikuvani ylioppilaasta — virkkoi sievä pikku rouva veitikkamaisesti — on sellainen, että hän on nuori herra, jolla on lyyry lakissa, viiksien alut huulissa, nenälasit, mielitiettyjä taskut täynnä ja tyhjentymätön varasto itseluottamusta ja luottamusta tulevaisuuteen. Jos kerran jokin selittämätön luonnonvoima tuomitsee moisen herran kummittelemaan läpi vuosisatojen, niin näyttää minusta aivan luonnolliselta, että hänen aina jonkin verran tulee säilyttää oikeaa ylioppilasluonnettaan, olla nuori, iloinen, rakastunut, reipas, osata milloin tehdä työtä, milloin siivosti remuta…
— Desipere in loco…
— Sallikaa minun pyytää, ei enää latinaa! Minusta tuntuu, että hänen pitäisi olla, mikä hän aikoinaan on ollut: ylioppilasten perikuva. Minun täytyy valittaa, ettei vesipoika herra Peregrinus Müller ollenkaan vastannut toiveitani. Miksikä ei häntä laajoine oppeineen, pöllönpäisine sauvoineen, samettinuttuineen ja pakanallisine puolisaappaineen ennemmin sanota esimerkiksi "ikuiseksi tohtoriksi"?
— Sallikaa minun vastata kysymyksellä. Jos olette sattunut jonakin vuonna unohtamaan tuoreen punertavan kirsikan hedelmäkoriinne, mitä siitä jää jäljelle?
— Mitäkö jää jäljelle? Sydän tietysti.
— Aivan oikein. Oikeasta ylioppilaasta, sanottakoonpa häntä sitten tohtoriksi, rovastiksi, konsuliksi tai kummitukseksi, jää myöskin aina jäljelle sydän — toisin sanoen se omituisuus, että hän aina opiskelee. Hänen nuoruutensa, mielitiettynsä, itseluottamuksensa on kaikki vain kuorta, mikä tulee harmaaksi samalla kertaa kuin hänen viiksensäkin; kenties ainoastaan silmälasit, jos hän niitä käyttää, pysyvät hänelle uskollisina. Tutkimus on kuolematon; tiedonhalu on kuin suolakala, se synnyttää alinomaisen janon, ja mitä enemmän ihminen juo, sitä enemmän janottaa. Minä en suinkaan tahdo sanoa, että kaikki ylioppilaat juovat vettä, kuten Müller, mutta jano on heidän oikea luontonsa. Mettisen matami sanoi myöskin, että kaikki ylioppilaat osaavat nukkua. Minä sanon, että jokaisessa oikeassa ylioppilaassa on jotakin, mikä ei koskaan nuku — tai jos alempi luonto vaatii oikeutensa — nukkuu aina avoimin silmin. Riisu ylioppilaan yltä kaikki satunnainen, minkä aika vanhentaa, vuodet hävittävät ja elämä kuluttaa, mitä jää jäljelle? Tutkiva henki, joka etsii läpi maailman, etsii etsimistään, löytää sirpaleen ja etsii uudelleen, tänään niinkuin eilen, huomenna niinkuin tänään. Joskus häntä sanotaan Faustiksi, toisinaan Mülleriksi. Mutta esiintyypä hän sitten maailmankuulun näytelmän taikka vain pienen ylioppilasmuistelman sankarina, kummitus hän kuitenkin aina on ja herättää meissä salaista pelon tunnetta. Me suosimme aivan kuin rouva Rönnevall enemmän keltanokkaa, joka on äsken päässyt munastaan, kuin sadan vuoden vanhaa tuimaa ja takkuista kotkaa. Miksikä ei meitä kreikkalaisten iäti nuori Apollo viehättäisi enemmän kuin vanhan Väinämöisen kuivunut viisaus?… Mutta antakaa anteeksi; eikö neiti Hemmingille joutunut kolmas arpa?