— Valitettavasti, vastasi neiti Hemming. Mutta pelkään, että viaton juttuni maistuu tohtori Raben syvämietteisten sielutieteellisten arvoitusten jälkeen melkein samalta kuin huono illallinen sillisalaatteineen ja maitolaseineen filosofisen luennon jälkeen. Onneksi saatan toivoa, että edellisessä kertomuksessa on riittävästi viisautta molempiinkin.
Onko kukaan teistä kuullut puhuttavan Drifva neidistä?
Ei. Ei kukaan tuntenut tällaista henkilöä.
— Senpä saatoin arvatakin. Hän oli kolmekymmentä vuotta takaperin yleisenä puheenaiheena kaukaisessa maaseutukaupungissa; aika ja etäisyys ovat peittäneet hänen muistonsa unohduksen yöhön. Luonto panee toisinaan kummallisia vastalauseita kaikkea takaperoista ja luonnotonta vastaan, missä vain tapaa sellaista. Puutarhurin sakset leikelkööt kuinka huolellisesti tahansa puuta, pensasaitaa, lehtimajaa, hän nähköön vaikka kuinkakin suurta vaivaa muovaillessaan vapaasta kasvista pyramidia, päivänvarjoa tai jalopeuraa, niin aina on siinä jokin vallaton oksa, joka tekee hänen huolenpitonsa tyhjäksi ja ryhtyy muuttamaan pyramidia pyörökaareksi, päivänvarjoa viikatteeksi tai jalopeuraa sarvipääksi hirveksi.
— Naturam expellas furca, virkahti väliin tohtori Rabe. Jo roomalaiset tiesivät, että luonto tekee pilaa pedanttisesta pönkästä.
— Niin, jatkoi kertoja; se vihaa pakkoa, se rakastaa vapautta, ja merkillisintä on, että juuri vapaus, joka näyttää halveksivan kaikkia sääntöjä, on luonnon parhain tapa saada aikaan viehättävää kohtuutta. Minun ei ehkä pitäisi olla näin suorapuheinen, koskapa minun sukupuoleni on ennen kaikkea sovinnaisten sääntöjen sitoma; mutta minä olen aina huomannut, että jokaisessa oliossa on jotakin, joka nauraa ilkkuen kaikelle taiturimaiselle. Jos sidot luonnon, niin se nousee kapinaan; jos ryhdyt sitä kaunistamaan, niin se muuttuu rumaksi; mutta taivuta sitä sen omien lakien mukaan, niin se kohta tuntee itsensä, tulee tottelevaiseksi ja rakastettavaksi.
Tosin kieroon kasvanut ihminen tarvitsee toisenlaisen taimilavan kuin vääräkasvuinen puu; kieltämättä ihmisen juuret, jotka kääntyvät sisäänpäin, vaativat toisenlaista kasvatusta, kuten ne imevät toisenlaista ravintoakin. Ihmisen aurinkona on rakkaus, hänen ilmanaan tapa, hänen sateenaan kyynelet, hänen kurittajanaan omatunto. Mutta siitä kaikesta huolimatta on hänessäkin kylliksi luonnonkaltaisuutta, hänen kasvatuksensa säännöt on otettava hänen vapaan kehityksensä laeista. Koska ihminen voidaan helpommin kuin puu saada kehittymään luonnottomaksi, on vaikeampaa palauttaa hänen kasvunsa entiselleen, jos se kerran on päässyt vääristymään; mutta koska ihminen on verrattoman paljon notkeampi, niin hän on myöskin verrattoman paljon herkempi omien luonnonvoimiensa, rakkauden, tavan, kyynelten ja omantunnon vaikutuksia tuntemaan.
Tämä mitätön kukistetun kapinan historia, jota nyt ryhdyn kertomaan, on aivan jokapäiväinen, sillä se uudistuu lakkaamatta kaikkialla ja erimuotoisena. Hieman räikeämpi väri ja tavallista suurempi kulmikkuus vain erottavat tämän kapinanyrityksen lukemattomista muista samanlaisista melkein joka kodin helmassa tapahtuvista. Onnellisia ne perheet, joissa eivät ristiriitaisuudet kolhi toisiaan ja joissa kaikki vihdoin tasoittuu kipunoitta ja kulmien lohkeamatta siihen, mitä nykyaikana mielellään sanotaan lailliseksi vapaudeksi.
Minä vietin osan lapsuudestani Oulussa. Tässä kaupungissa, mistä talvi, lohi, poronpaistit ja Saara Wacklinin "sata muistelmaa" ovat peräisin, oli nuori tyttö, jota sanottiin "Drifva neidiksi". Minkä tähden, sitä en voi selittää, ellei ehkä sen tähden, että hän oli tavattoman taitava hiihtämään. Mitään tällaisen nimen aihetta ei ollut hänen henkilössään, sillä jääsydäntä ja lumivalkoisia hiuksia hänellä ei suinkaan ollut, päinvastoin olisi häntä paljon paremmin sopinut sanoa neiti Sankkiruudiksi tai Risurovioksi, koska hän oli niin hulmuavan vilkas, tai Ukkospilveksi, koska hänellä oli tavattoman tuuheat, kauniit, tummat hiukset. Mutta juoru on yhtä oikullinen valitessaan hyväilynimiä lemmikeilleen kuin hellä äiti, ja Drifva neiti oli kaikkien paikkakunnan liukkaiden kielien mieluisana puheenaiheena.
Hän oli syntynyt neljän penikulman päässä kaupungista mahtavan joen rannalla, joka monen kosken kautta syösten tulee suuresta, syvästä ja komeasta järvestä, Oulunjärvestä, samasta, jota ruotsalaiset maantieteilijät ovat kunnioittaneet varsin ylenkatseellisella nimellä. Siellä oli vähän ihmisiä, mutta runsaasti erämaata — puukirkkopahanen, jonka eriskummalliset seinämaalaukset oli tehnyt eräs omituinen vanha, iloinen maalari Mikael T. — pieni pappila kolmine huoneineen ja keittiöineen, joissa myöskin oli raamatullisia paratiisin kuvia ja salin pitkällä seinällä harppua soittavaa Davidia esittävä taulu — lisäksi varakas kylä kirkon lähistöllä, lohenpyytäjäin tupia pitkin joen vartta, uudisasukkaita siellä täällä hajallaan metsissä, autioita vuoriseutuja, syviä rotkoja ja vesiperäisiä soita, joita kesäiseen aikaan voitiin kulkea ainoastaan suksilla.