Drifvan isä oli ollut köyhänä paimenpoikana Pakkasen torpassa salolla ja siellä kasvanut kuuden jalan ja neljän tuuman pituiseksi jättiläiseksi, kun maahamme tuli sota ja pojan oli pukeuduttava sotamiehen nuttuun. Ollen säyseämielinen ja itsepäinen hän oli seisonut kuin muuri siinä, mihin hänet vain asetettiin, ja kestänyt iskuja silmäänsäkään räpäyttämättä, ja sen tähden hän olikin saanut kunniakkaasti vuodattaa vertaan kuninkaan ja maansa edestä, jopa jättää vasemman silmänsä kasakan keihään kärkeen. Moisten ansioiden avulla hän oli viimein kohonnut kersantiksi, mutta sitten hän kyllästyi sotapalvelukseen ja hänen mieleensä johtui ruveta papiksi. Kovaltapa tuntui käydä käsiksi latinan kielioppiin neljänkolmatta vuoden iässä, mutta pappi piti hänestä tulla, ja pappi hänestä tulikin. Taottuaan päähänsä ensi alkeet jonkun rappiolle joutuneen maisterin johdolla tämä pitkä, suuriviiksinen koululainen joutui istumaan Oulun koulun alimmalla penkillä, vaelsi jalan aikanaan evässäkki selässä Turun yliopistoon, ryöstäytyi miehuullisesti kaikkien opinväijytysten läpi, ja viidenneljättä vuoden ikäisenä sai kaavun ja liperit. Koska hänellä täten kerran oli nuo kunnioitusta herättävät arvomerkit, ei hän saattanut olla ottamatta latinalaista nimeä; mutta ei mikään tarpeellinen kunnioitus estänyt kansaa edelleen sanomasta pitkää pappia Kersantiksi, kuten ennen oli ollut tapana sanoa, ja Kersanttina hän pysyi, niin kauan kuin eli.
Kersantti määrättiin apulaiseksi kaukaiselle kotiseudulleen, missä hänen onnistui toisella silmällään ja rehellisellä, sävyisällä sydämellään valloittaa vanhin kirkkoherran kahdeksasta tyttärestä sekä parahiksi niin paljon varoja, ettei hänen tarvinnut nähdä nälkää kahdenkymmenen tynnyrin palkalla. Onni auttoi häntä edelleenkin, niin että hän vihdoin viidenkymmenen vanhana sai oman paikan ja yksinkertaisen, joen rannalla olevan kappalaisen talon, ja kun pastoraalitutkinto oli kaukana hänen näköpiirinsä ulkopuolella, oli hän siksi viisas, ettei tavoitellutkaan suurempaa kunniaa tai ylennystä tässä maailmassa. Kersantti kävi vähitellen vanhaksi ja harmaaksi rehellisessä paimenvirassaan. Hänen vaimonsa kuoli jättäen hänelle pojan ja kaksi tytärtä. Pojasta piti tulla pappi isänsä esimerkin mukaan, mutta hän oli perinyt isänsä itsepäisyyden, häntä miellytti enemmän merimiehen ammatti, ja hän karkasi laivasta eräässä Englannin satamassa antamatta senjälkeen enää mitään tietoa itsestään. Vanhempi tytär Ulrika meni naimisiin henkikirjurin kanssa, muutti toiselle seudulle ja jätti kymmenen vuotta nuoremman sisarensa Drifvan yksin isän seuraksi, pappilan emännäksi ja koko seurakunnan suosikiksi.
Siihen aikaan, josta nyt ryhdyn kertomaan, Drifva oli jo kahdeksannellatoista. Hän oli pitkä, solakka ja miellyttävä tyttö, mutta enemmän nuoren oravan kuin siveän pappilan hyvin kasvatetun tyttären tapainen. Hänen kasvatuksensa oli ollut kummallinen sekoitus kersantin sotakuria ja hemmoitellun lapsen hillitöntä vapautta. Isän kutsuessa piti hänen seisoa kuin palava kynttilä ja totella käskyä silmänräpäyksessä, vähääkään vastaan väittämättä. Mutta milloin hän niin sanoakseen ei ollut rintamassa, sai hän elellä ominpäin, ja niin kävi tavallisesti aamupäivisin, jotka isältä kuluivat virkatoimissa, hänellä kun ei ollut varaa pitää apulaista. Kun vuositaulukot oli kirjoitettava, nähtiin Drifvan istuvan viikkokausia kirjoituspöydän ääressä kuin kiinni naulattuna, mutta muina aikoina, kun häntä vähemmin kaivattiin, täytyi häntä etsiä metsistä tai veneestään koskien seutuvilta. Jos oli kiivettävä korkeille vuorille tai laskettava suksilla peloittavan pahoista äkkijyrkän teistä, ei ollut hänen vertaistaan.
Jos oli hillittävä hurjistunut hevonen tai ammuttava luotipyssyllä pyy puun oksalta, niin ei siinäkään ollut häntä taitavampaa. Mutta jos oli kuljettava kaksi penikulmaa vuorten ja soitten yli viemään lääkkeitä jollekin sairaalle tai vedettävä talvipakkasessa jalasta sukat jollekin paleltuvalle raukalle annettavaksi, minkä vuoksi sitten täytyi astua paljain kengin kotiin, niin ei kukaan siihenkään ollut ilomielin valmiimpi kuin Drifva. Hän oli aivan kuin isänsä, toisinaan yhtä itsepäinen ja taipumaton kuin tallijäärä kesälaitumella ja toisinaan taas niin hyväluontoisen myöntyväinen, että pieni lapsikin saattoi pitää hänet täydellisesti vallassaan. Hän oli itseoikeutettu apulainen lukusilla ja yhtä luonnollinen vieras isänsä mukana kaikissa kylän häissä. Siellä nähtiin hänen pyörivän tanssissa seudun neitosten ja nuorukaisten kanssa aivan heidän vertaisenaan, ja jos Drifvan silloin onnistui saada kiinni joku vanha loinen tai vetää piiriin joku hämmästynyt kerjäläinen ja tanssittaa molemmat ihan hengästyksiin, silloinpa kajahteli häätuvassa ilo, eikä kukaan ollut iloisempi kuin Drifva itse.
Tällaisesta kansanomaisuudesta piti kansa paljon. Vain vanhat ymmärtäväiset emännät pudistelivat epäilevästi päätään, milloin tuli puheeksi pappilan taloudenhoito sillä se kävi miten kävi. Siellä ei punnittu voita eikä villoja, ei mitattu jyviä eikä laskettu juustoja; ken tuli kannettavien maksuun, sitä kahvitettiin, ja ken ei tullut, ei häneltä rästejä velottu. Renki kastoi sianlihaviipaleensa paistinrasvaan, palvelijatar kehräsi omia myötäjäisiään, ja ellei vanha, äkäluontoinen Eufemia karjakko olisi kuulunut talon kalustoluetteloon entisen emännän ajoilta, niin olisi pappilan talous mennyt samaa tietä kuin sen lohipato kevättulvan aikana — mennyt menojaan virran mukana mereen.
Se ei huolettanut Drifvaa vähääkään. Hän oli nuori, onnellinen ja vapaa, milloin ei seisonut rintamassa; hän rakasti vanhaa isäänsä, ja isä rakasti häntä, ja hän luki isälleen pitkinä talvi-iltoina Napoleon Bonapartesta, eikä aika tuntunut hänestä koskaan pitkältä. Sitä paitsi hänellä oli hauska, kesy karhunpentu Pekka, ja kaksi valkoista villijoutsenta Kai ja Kissa, jotka oli kesytettävä kevääseen mennessä. Mitäpä hän tarvitsi enempää? No niin, olihan hänellä kuitenkin eräs toteutumaton toive. Hän halusi ajaa kaupunkiin omalla porolla lappalaispulkassa; matka olisi käynyt hurjan hupaisalla vauhdilla, mutta isä oli aina ollut kyllin julma vastatakseen siihen pyyntöön: metsällä on monta niskaa katkaistavana, mutta lapsi raukalla vain yksi.
Drifva oli jo ehtinyt unohtaa tuon surullisen pettymyksensä, kun isä kerran syysiltana palasi pappienkokouksesta Oulusta ja hämmästytti tytärtään tekemällä arveluttavan kysymyksen, mitä hän oikeastaan oli oppinut.
Mitäkö Drifva oli oppinut? Hän oli oppinut paljon. Olihan hän käynyt rippikoulun ja osasi katkismuksensa ulkoa kuin ei mitään; olihan hänet sitä paitsi huomattu kyllin taitavaksi olemaan apuna lukusilla. Kirjoitustaidon hän oli oppinut sisareltaan Ulrikalta; Eufemia oli opettanut hänelle hieman mainiota sormillalaskemistaitoaan. Sitä paitsi hän oli lukenut historiaa; tunsihan hän Napoleon Bonaparten niinkuin itse olisi palvellut hänen armeijassaan. Tiesipä hän myöskin, että oli olemassa maa, jonka nimi oli Ranska, ja että sen pääkaupungin nimi oli Pariisi.
— Mutta mikä on oman maasi pääkaupungin nimi? kysyi isä.
— Oulu, vastasi Drifva nopsasti.