Isä pudisti epäillen päätään, hän tunsi paremmin maantiedettä, hänhän oli ollut Turussa. Siitä ei ollut apua, että Drifva turhia kainostelematta luetteli muut tietonsa: hän osasi kehrätä, ommella, kutoa, leipoa, panna olutta, pestä, silittää, valaa kynttilöitä, lypsää lehmiä, kirnuta voita, keittää velliä ja puuroa, paistaa kalaa ja pannukakkuja, ratsastaa, ajaa, luistella, laskea mäkeä, hiihtää, kiivetä, kiikkua, ampua, uida, tanssia, viheltää — puhumattakaan semmoisista ylimääräisistä ansioista kuin Pekan opettamisesta hyppäämään kepin ylitse tai Kain ja Kissan harjoittamisesta sieppaamaan leipäpalanen ilmasta. Kaikki muut pikku temput, kuten pallon ja kiekon lyöminen, tangon varassa hyppääminen, jäniksenlankojen virittäminen, harjusten onkiminen, mahlan laskeminen koivuista, hyvän voionnen loitsiminen, piipun polttaminen (kurillaan), unien selittäminen, korteista ennustaminen, myrskyn sitominen ynnä monet muut viattomat, paikkakunnalla tavalliset taikatemput, ne kaikki olivat hänen mielestään niin vähäpätöistä, ettei niitä maksanut luetellakaan.
Jollei oteta lukuun viimeksi mainittuja temppuja, joita kunniallinen pappi ei voinut hyväksyä, oli kersantin mielestä hänen tyttärensä varsin oppinut; mutta hän oli kaupungissa saanut hämärän aavistuksen, että nuori tyttö ehkä saattoi tarvita jotakin muuta oppia lisäksi. Hän oli nähnyt mamselien ja neitosien pyörivän katrillissa ja kuullut heidän soittavan pianoa, jopa puhuvan Napoleon Bonaparten kieltäkin. Siellä häneltä oli kysytty ja tiedusteltu hänen tytärtään ja kummasteltu, ettei hän koskaan tuonut tätä kaupunkiin. Kersantti, kuten muutkin, joilla on saman verran maailmantuntemusta, kunnioitti suunnattomasti oppia — ja oppia oli kaikki, mikä ulottui ulkopuolelle pappilan näköpiirin — ja niinpä tämän tutkimuksen päätökseksi tuli, että Drifva oli lähetettävä tätinsä Lusinan luo Ouluun ihmistymään ja oppimaan pianonsoittoa.
Drifva oli tottunut tottelemaan, eikä muusta voinut olla puhettakaan, mutta hän oli siksi viisas, että pani erään ehdon. Hän lupasi lähteä, milloin isä tahtoi, ensi talvikelillä, mutta porolla ja pulkalla.
Päätetty asia. Mitäpä ei isä tee saadakseen tyttärestään ihmisen. Pakkanen tuli, tuli luntakin, haettiin lappalaisukko kaksine poroineen. Drifva pani kokoon vähäisen vaatevarastonsa eikä unohtanut ottaa luistimia, suksia, kiekkoa ja palloa y.m., mitkä kaikki pantiin neitiä saattavan rengin rekeen; sitten sanottiin hellät jäähyväiset isälle ja talonväelle ja melkein yhtä hellät Pekalle, Kaille ja Kissalle, joita valitettavasti ei käynyt ottaminen mukaan. Lappalainen poroineen ajoi edeltä, Drifva omallaan jäljestä. Maantie huomattiin tarpeettomaksi, matka kävi huimaavalla vauhdilla kankaita ja mäkiä, jäitä ja jäätyneitä soita pitkin; kaviot kapsivat, lumi tuprusi, milloin pyöri poronpulkka ympäri kuin villikissa, milloin taas heilahti vauhdissaan pystyyn. Drifva pysyi pulkassa, vihelteli, niin että katajikot kajahtelivat, ja ajatteli, ettei hän ollut pitkään aikaan ollut niin hauskalla matkalla.
Sillä tavoin hän kaikkien ihmeeksi saapui Ouluun Lusia tädin luo. Tämä ymmärtäväinen vanha neiti oli kauan ollut emännöitsijänä maaherra Carnallilla ja osannut käyttää hyväkseen ylhäisempien seurustelutapojen oppimiseen tarjoutunutta tilaisuutta. Ei koskaan ole nuorta villieläintä suljettu ahtaampaan häkkiin; ei koskaan ole sovinnaisuuden kytkyessä oleva orja saanut osakseen vaikeampaa tehtävää, kuin Lusia täti sai ryhtyessään kesyttämään tuota metsän oravaa.
Ensi huolena oli puku, joka oli kokonaan uudistettava. Maaherra Stjernschantz oli seuraavalla viikolla aloittava talvihuvien pitkän sarjan loistavilla tanssiaisilla, ja koska Lusia täti oli läänin päämiesten tuttu, oli hän hyvää tarkoittaen tehnyt sen varomattomuuden, että jo edeltäkäsin ilmoitti odottamansa suojatin tulosta. Drifva oli kutsuttu, hän ei voinut päästä suorittamasta ensiesiintymistään tuollaisessa loistavassa tilaisuudessa.
Päivä oli tullut. Vaivaa nähden ja öitä valvoen oli kaupungin etevimmän ompelijattaren onnistunut muuttaa nuori orava sellaiseksi olioksi, jota tanssiaisissa pidetään ihmisenä. Drifvan solakka vartalo ei ollut vielä kyllin solakka; se oli puristettava kureliivin ja rautalastikoitten väliin. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa soviteltiin niskaan uusimman muodin mukaan ja otsalle käherrettiin kaksi pitkää hiuskorkkiruuvia, jotka riippuivat kukoistaville poskille kumpikin puolelleen. Avokaulainen, vaaleanpunainen harsoleninki vöineen ja koristeineen edellytti paljaita käsivarsia, ja vaikka nämä huomattiinkin moitteettomiksi, piti ne kuitenkin aina kyynärpäihin asti sulloa pitkiin ranskalaisiin hansikkaihin. Vasemmalle korvalliselle kiinnitettiin keinotekoinen ruusu ja povelle toinen, ja jalat, koska ne eivät ollenkaan olleet kiinalaismallisia, vaan suuriin kenkiin tottuneet, puristettiin ahtaihin, valkoisiin silkkikenkiin.
Drifva alistui kärsivällisesti tuohon kidutukseen, katseli kummastuneena itseään peilistä, hyppäsi tasajalkaa tuolille nähdäkseen paremmin helmansa ja purskahti heleään nauruun.
— No, minkä näköinen nyt olet mielestäsi? kysyi Lusia täti, joka ei koskaan luullut nähneensä viehättävämpää olentoa.
— Niinkuin hiusvoidetölkin etiketti, vastasi tyttö.