— Kyllä sinusta hyvä tulee — sanoi täti — kun vain opit käyttäytymään paremmin.
Ja sitten seurasi pitkä jono alkeisvaroituksia, miten Drifvan piti käyttäytyä vaarallisessa ensiesiintymisessään; hän ei saanut astua jalat sisäänpäin käännettyinä, ei huiskia käsillään, ei puhua eikä nauraa ääneen, kuten hänen oli tapana, ei niistää nenäänsä koruompeluilla koristettuun nenäliinaansa, ei heittäytyä rentonaan tuolille tai sohvalle, ei katsoa herroja rohkeasti silmiin, ei katsoa töllistellä naisia, ei kummastella kaikkea, mitä näki; hänen piti niiata kunnollisesti tervehtiessään, olla vaiti, kun ei häneltä mitään kysytty, pysyä hiljaa paikoillaan tädin vieressä ja vihdoin olla tanssimatta muuta kuin poloneesia.
— Tanssia minä kyllä osaan, vastasi Drifva hyvin varmasti. Olihan hän pyörinyt polskaa lukemattomissa talonpoikaishäissä.
— Et sinä vielä osaa, mutta kohta saat oppia, lohdutti täti. — Jos joku pyytää sinua tanssiin, niin saatathan vastata, että olet nyrjäyttänyt jalkasi.
— Jalkaniko? toisti Drifva kummastuneena. Jos tahtovat juosta kilpaa kanssani, niin saavat nähdä, onko jalkani nyrjähtynyt.
Maaherran tanssiaiset olivat aina merkkitapaus. Sinne kokoontui luvultaan pienehkö, mutta hieno seura, ja Oulu oli siihen aikaan tunnettu paitsi vieraanvaraisuudestaan, mikä aina on pysynyt samana, myöskin sivistyksen kermasta, kehittyneemmästä ja turhantäsmällisemmästä seuraelämästä, kuin siihen aikaan oli tarjona muualla paitsi pääkaupungissa. Muuten yksinkertaisen ja vaatimattoman maaherra Stjernschantzin ja hänen rakastettavan puolisonsa luona, joka oli omaa sukuaan Cronstedt, oli aina totuttu tapaamaan tuota kermaa, jonka tosin ei onnistunut sulkea piiristään kaikkea karkeampaa porvarillisuutta, mutta joka oli hyvin tarkka sovinnaisten tapojen suhteen eikä sallinut vähintäkään poikkeusta siitä, mitä se itse piti sopivana.
Täti vei Drifvan tanssiaisiin, missä hänet otettiin vastaan hyväntahtoisesti, ja hänen onnistui tyydyttävästi suorittaa ensimmäiset tervehdykset. Sitten hän asettui niin kankeana, mykkänä ja liikkumattomana kuin suinkin saattoi toivoa istumaan tätinsä viereen ja katseli hämmästyneenä uutta maailmaa, joka nyt ensi kerran aukesi erämaan lapsen silmien eteen. Kaikki oli merkillistä: naisten puvut, univormut, ritarimerkit, hajuvedet, livreepukuiset palvelijat valkoisine liiveineen ja hansikkaineen, kruunujen vahakynttilät, sileäksi vahattu lattia, suuret peilit, silkkipäällyksiset sohvat, vierashuoneen kirjavat matot ja kullatut pöytäkellot, mutta varsinkin soitto, jota esitti siihen aikaan harvinaisen suuri kahdeksanmiehinen orkesteri. Drifva oli pelkkänä silmänä ja korvana. Lusia täti tunsi olevansa turvallinen, uskoi suojattinsa lähimmän naapurin huostaan ja lähti vierashuoneeseen keskustelemaan tanssiaisten merkillisyyksistä muutamien hyvien ystävien kanssa.
Maaherran rouva suoritti les honneurs'insä erittäin miellyttävästi. Hänen ystävällinen puhuttelunsa haihdutti vähitellen Drifvan ensi ahdistuksen. Keksittiin eräs tuttu ylioppilas, joka ennen muinoin oli laskenut kelkalla mäkeä Drifvan kotiseudun rinteistä. Enempää ei tarvittu. Drifva sai rohkeutta ja tunsi jo melkein kotiutuvansa. Eikä hän ollutkaan tuntematon; kukapa voisi pysyä tuntemattomana maaherran tanssiaisissa? Jos ken kysyi, kuka tuo viehättävä nuori tyttö on, vastattiin heti: hän on neiti Drifva, joka tuli kaupunkiin poronpulkassa. Ja sadat silmät tähystelivät tuota kummitusta.
Näin kotiuduttuaan Drifva tahtoi vähän silmäillä ympärilleen. Hän lähti siis ylioppilaan seurassa astumaan ympäri salia, nyökäytti päätään joillekuille tanssiaisten prinsessoista, jotka häntä miellyttivät, nipisti heidän hamettaan ja kysyi, mitä kangas on maksanut. Herroista se oli hauskaa, ja joku rohkeni kysyä, kuka oli ommellut Drifvan kauniin puvun. Drifva nauroi, pyörähti silkkikengällään, näytti pitkää nenää ja vastasi:
— Ähäh, saitkos tietää!