— Antakaas minun koettaa, saanko ääntä ratista!
Ja suureksi ilokseen sai Drifva torvesta muutamia käheitä kurkkuääniä. Se huvitti häntä. Hän vilkastui yhä enemmän ja alkoi viheltää, ikäänkuin opettaakseen soittajille, miten saattoi tulla toimeen ilman heidän koneitansakin, jos vain tahtoi.
Kaikeksi onneksi alkoi orkesteri samassa soittaa erästä nykyaikana jo unhossa olevaa tanssia, angleesia, jota silloin tanssittiin.
— Emmekö tanssi? kysyi Drifva ylioppilaaltaan.
— Minä en ole koskaan tanssinut angleesia, vastasi ylioppilas ujosti.
— Oh, kyllä se käy, vastasi Drifva ja veti ylioppilaan mukaansa.
He olivat viimeisten parien joukossa vastatusten ja saattoivat nähdä, miten ensimmäiset aloittivat. Angleesi on hieman sarankudonnan tapaista, jolla se usein päätettiinkin, ja sitä tanssia Drifva kyllä osasi. Kun siis hänen vuoronsa tuli, niin hän alkoi kutoa sarkaa ja jatkoi sitä väsymättä, vaikkei kukaan muu seurannut esimerkkiä. Angleesi joutui pahanpäiväiseen sekasortoon, tanssijat katselivat toinen toistaan hyvin huvitettuina, ja vihdoin kuului joku huutavan soittajille: kudotaan sarkaa! Kaikki alkoivat sen jälkeen kutoa, ja sitten tanssi sujui oivallisesti.
— Enkö sanonut, että kyllä se käy! huudahti Drifva ja tunsi saattavansa tanssia vaikka päivännousuun asti.
Angleesin jälkeen soitettiin ruotsalaista katrillia, joku kavaljeeri lähestyi kumartaen, eikä Drifva suinkaan ollut tanssiin lähtemättä. Ruotsalainen katrilli, franseesin edelläkävijä, oli pitkäveteinen tanssi, mutta kaikkihan voi huvittaa, ja Drifva oli päättänyt pitää hauskaa. Hän ei tuntenut yhtään tanssin askelta tai vuoroa, mutta lensi kuin olisi ollut porolla ajamassa ja veti vastahakoisen kavaljeerin kanssaan. Taaskin hämmennystä ja suuri ilo. Drifva sotki koko tanssiaiset; oli mahdotonta pidättää tuota lentävää oravaa, joka oli aivan vastustamaton ja veti kaikki muut mukaansa. Eteenpäin piti hänen päästä, ja eteenpäin hän liihoitteli katrillin raunioiden yli.
Tanssien lomassa tarjottiin konvehteja. Kukapa ei tuntenut karamelleja ja nekkuja? Mutta nämä koreat rintasokerista ja liidusta valmistetut taideteokset, kondiittori Bonsdorffin saavutukset, olivat aivan uutta. Drifva puri liitua, tunsi sen pahanmakuiseksi, sylki sen pois suustaan ja viskasi lopun konvehdin kavaljeerinsa tukkaan, aivan samoin kuin hänellä oli tapana heitellä pihlajanmarjoilla poikia kotona pappilanmäellä.