Kun Lusia täti vihdoinkin kylliksi puheltuaan astui saliin, huomasi hän suojattinsa täyttä vauhtia sotkevan putpurria. Tuossa silloin hyvin suositussa tanssissa oli osina poloneesia, katrillia, masurkkaa, kierroksia ja kotiljongeja. Drifvalla ei ollut edes aavistustakaan mistään niistä, mutta ei hän siitä pelästynyt. Hän oli milloin siellä, milloin täällä, aina liikkeessä ja aina juuri siinä, missä hänen ei olisi pitänyt olla. Jos tanssittaja pani vastaan, sysäsi Drifva hänet edellään; jos joku pari oli tiellä, pistäytyi hän kuin kiila sen välitse. Hän oli saanut päähänsä, että piti juostaman leskeä, ja hän juoksi. Oli aivan mahdotonta saada yhtäkään vuoroa käymään. Herrat nauroivat, niin että heidän sirosti solmitut kaulaliinansa pääsivät auki solmuistaan, naiset koettivat turhaan salata nauruaan nenäliinojen taakse, ja iloisempana kaikista karkasi Drifva sekasotkusta toiseen.
— Mitä te juonittelette? huusi hän herroille.
Kun tuo hämääntynyt vyyhti vihdoin selvisi yleiseksi valssiksi, nähtiin Drifvan keskellä piiriä "jauhavan" polskaa onnettoman asessorin kanssa, jonka hän oli vetänyt katselijain joukosta mukaansa.
Jos Lusia täti olisi osannut pyörtymistaidon, olisi sen käyttäminen ollut tässä aivan paikallaan. Mutta Oulussa oli tapana pyörtyä vain teatterissa, ja niinpä hämmästynyt poliisivoima tyytyi vain vangitsemaan pahantekijän juuri sinä hetkenä, jolloin hän tyhjensi punssilasia tarjottimelta tanssin päätyttyä. Muutaman minuutin kuluttua, tädin kiireesti saatua lausutuksi emännälle anteeksipyyntönsä, olivat vanki ja vanginvartija eteisessä, kotiin palaamassa. Drifva uskalsi ainoastaan muistuttaa, että hänen oli nälkä ja ettei hän suinkaan vastusta illallisten odottamista.
— Sinäkö! huudahti Lusia täti katsahtaen musertavasti suojattiinsa. —
Silmäilehän peiliin!
Viattomasti kummastuen Drifva katsahti eteisen peiliin ja näki sievimmän pikku homssukan, minkä nähdä saattaa, hehkuvin poskin, loistavin silmin, raikkailla huulilla leikkivin hymyin, valattomasti kasvoille ja olkapäille aaltoilevin tuuhein, tummin hiuksin; toinen rannehansikas oli sykkyröitynyt kalvoimeen, toinen revennyt pitkin pituuttaan, harsohame oli rypistynyt ja liepeet aivan rikki tallatut, vyö viiltämässä maata, toinen kenkä läntässä, niin että sukan kantapää näkyi, ja toisesta — niin, toisesta pisti sukka esiin varpaitten kohdalta, sillä vapaa jalka oli repäissyt sietämättömän vankilansa.
— Ymmärrätkö nyt — sanoi Lusia täti — ettemme voi odottaa illallista?
— Mutta minulla on ollut hirveän hauskaa, täti! huokasi Drifva.
— Niin, sen kyllä uskon, huokasi täti. — Ja nyt olet joutunut kaikkien kaupunkilaisten puheenaiheeksi.
Tarpeetonta on kertoa sitä ihmissivistyksen luentoa, mikä pidettiin matkalla eteisestä kuomurekeen, kuomureestä oman asunnon portaille, portailta Drifvan makuuhuoneeseen ja niin edelleen päivä päivältä. Orava oli kesytettävä, ja ensimmäinen välttämätön harjoittelu oli tapahtuva tanssikoulussa. Tanssimestari Remahl se tähän aikaan oli ottanut istuttaakseen kankeihin pohjoismaalaisiin tarpeellista plastiikkaa; olkaa hyvä ja katsokaa minua, minä olen hänen taideteoksiaan. Tämä herra oli oiva taiteensa esikuva, sillä lukuunottamatta hänen verrattomia kaksinkertaisia battemangejaan astui hän jalat niin ulospäin käännettyinä, että muodostui suora viiva toisesta varpaan nenästä toiseen. Hänen oppilaansa oli koulutettava aivan kuin baletteja varten; karkea raaka-aines oli mestarin käden jalostamana lähtevä valmiina tanssinukkina, jotka riippuivat langastaan. Niiden nukkien joukossa olin minäkin toivehikkaana kaksitoistavuotiaana, ja silloin oli minulla ensi kerran kunnia tutustua kuutta vuotta vanhempaan Drifva neitiin.