Meitä oli kirjava lapsi- ja nuorukaisjoukko, lyhyitä ja pitkiä hameita, koulunuttuja ja hännystakkeja; mutta tanssikengät ja niihin kuuluvat sukat piti kaikilla olla. Drifva tuotiin seuraan, ja hän teki, kuten luonnollista, liiton pikku oppilasten kanssa, jotka vielä osasivat leikkiä, nauraa ja kujeilla. Mutta erään tällaisen pitkän, sävyisän, nelitoistavuotiaan koulupojan kanssa, jota nimitän Frosteksi, hän solmi läheisen ystävyysliiton, ehkäpä sentähden, että Froste mitä teeskentelemättömimmästi ihaillen katseli häntä kuin korkeampaa ja häntä itseään täydellisempää olentoa. He olivat eroamattomia, ja me muut sanoimme heitä "talviaisiksi".
Drifva oppi ensin hyödyllisen taidon: astumaan, seisomaan, istumaan, tervehtimään ja niiaamaan, kuten hyvin kasvatetun ihmisen sopii. Sitten seurasivat tanssiaskelet, jotka siihen aikaan olivat melkoista taidokkaammat ja mutkikkaammat kuin meidän päivinämme. Se oli yliopistollinen oppimäärä; me saatamme jättää sen omaan arvoonsa. Askelten jälkeen seurasi yhteistanssi ja vihdoin taidon helmet, soli, pas de deux ja pas de trois, joiden piti herättää huomiota lopputanssiaisissa. Kaiken tämän ohella opittiin lisäksi kainossa asennossa seisomista, jossa oli odotettava tanssittajan tuloa, miten hänelle piti vastata myöntäen ja miten kieltäen, milloin piti olla vaiti ja milloin oli lupa puhua, millä tavoin oli suu nyrpistettävä tai miten sitä ei pitänyt asettaa, kun tahdottiin saada se sopivaan hymyyn, ja vihdoin — ankara välttämättömyys — miten joskus saattoi tanssittajan puutteessa tanssia tuolien kanssa.
Drifva alistui alussa tämän sulouden koneiston muovailtavaksi kiitettävän alamaisesti. Hän teeskenteli ja keikaili, miten parhaiten taisi, astui kuin nauloja myöten, istui kuin neuloilla, uskalsi tuskin syödä päivällispöydässä, jottei tulisi liian raskasjalkaiseksi kello viiteen, ja harjoitteli kotona piiritanssia kerinjalkoja tanssittaen. Niin, hän tyytyi kärsivällisesti siihenkin nöyryytykseen, että hänen täytyi Frosten sijasta tanssia kavaljeerikäppänöiden kanssa, jotka tuskin ulottuivat hänen kainaloihinsa asti; hän kärsi sankarillisesti, että kömpelöt kirjanpitäjät vastoin kaikkia taiteen sääntöjä tallasivat hänen varpailleen. Mutta ei mistään ollut apua; luonto piti puolensa. Herra Remahl löysi vian toisensa jälkeen, jotka kaikki rikkoivat turhantäsmällistä miellyttävyyttä vastaan: milloin oli askel liikaa, milloin taas puuttui, milloin puhuivat kasvot liian selvää kieltä, milloin oli asento liian porvarimaisen vapaa. Drifva keikaili vielä mutkikkaammin, vielä apinamaisemmin, mutta ei siitäkään ollut apua. Hän oli parantumaton, hän ei varmaankaan ollut luotu uusimuotista tanssitaitoa varten.
Kun sitä oli kestänyt noin kaksi viikkoa ja pienet, parempilahjaiset keimailijat saivat pelkkää kiitosta, mutta Drifva, pitkä tyttö, lakkaamatta vain muistutuksia, alkoi hän kyllästyä miellyttävyystaiteeseen. Seuraavalla kerralla, kun herra Remahl tahtoi oikaista väärää askelta, hyppäsi Drifva harakkaa masurkassa. Jollei hänen niiaustaan tunnustettu kyllin syväksi, kävi hän istumaan lattialle. Jos joku tallasi hänen hameensa liepeelle, nipisti hän syyllistä kovakouraisesti korvasta. Jos joku käppänä tuli pyytämään häntä tanssiin, nosti hän hänet kainalosta ja tanssi ympäri salia, vieden häntä kuin nukkea. Jos joku kirjanpitäjä uskalsi kuiskata hänelle tyhmyyksiä, vastasi hän niin ääneen, ettei hyvän oppilaan tanssikoulussa koskaan sovi siten vastata:
— Menkää kotiin syömään viskunoita!
Turhaan koetettuaan kaikkia pitkän kokemuksen aikana oppimiaan temppuja tuota vallatonta oppilasta taivuttaakseen ei tanssimestari enää lopulta toivonutkaan saavansa kesytetyksi tätä nuorta oravaa. Hänen kuultiin sanovan perin harmistuneena:
— Drifva saattaa minut turmioon, hän turmelee kaikki oppilaani moukkamaisella käytöksellään. Tuskin enää uskallan sanoa hänelle ainoatakaan moitetta; hän kykenisi vastaamaan minulle vaikka korvapuustilla.
Jätettäköön sanomatta, oliko hänellä kenties syytä pelkoonsa. Mutta uskallan väittää pelkäksi panetteluksi sen kaupungin juorun, että Drifva muka oli tanssissa kampannut poikia nurin ja tukistanut tanssimestaria. Johan harakankin hyppiminen masurkassa riitti saattamaan uutteran tanssinopettajan epätoivoon.
Eräänä päivänä tällä lailla saatettuaan perinpohjin hämmennyksiin sekä koulun että opettajan otti Drifva keskellä opetusta hattunsa, kaapunsa ja päällyskenkänsä, nyökäytti päätään katrillille ja sanoi:
— Hyvästi, nyt minä menen!