Froste yritti seurata häntä, mutta hänet tuotiin väkisin takaisin eteisestä, ja siitä päivin oli Froste kuin uhrilammas katrillissa.
Drifva meni, ehkä vähän sykkivin sydämin ajatellessaan kotiintuloa.
— Minä lähdin pois tanssikoulusta, sanoi hän niin ujostelematta kuin suinkin ja löi samalla käsiään ympäri ruumista, niinkuin pojat tekevät saadakseen lämmintä pakkasella. Silloin olikin kylmä ja puuhkat olivat vielä tuntemattomia ylellisyyskapineita.
— Tanssikoulussako olet oppinut noin huiskuttamaan käsiäsi kuin värjärin kyltti? kysyi täti.
— Ei, en käsiä, mutta jalkoja, näin! vastasi Drifva.
Ja hän matki herra Remahlin battemangeja sellaisella tavalla, että olisi saanut kalifinkin nauramaan.
— Jalkojani rupesi pakottamaan, kun niitä lakkaamatta piti vääntää ulospäin. Ja sen tähden oli kai parasta lopettaa, lisäsi karkulainen.
— Lopettaako? Mitä se merkitsee?
— Te olette, täti, niin yksinänne, kun minä olen poissa. Voisinhan minä auttaa reivaan kutomisessa … ja mankeloimisessa … tiedättehän, täti, miten Liisu on pyykissä huolimaton.
Drifva oli vastustamaton, kun hän kerran päätti sellainen olla.