— Lopettaako koulusi? toisti Lusia täti vähän lempeämmällä äänellä. — Lapsi, mitä minun pitää tehdä sinulle? Miten kumman lailla minä saan sinusta ihmisen?
Drifva vihelsi ja naksautti sormiaan.
— Minä rupean soittamaan pianoa!
Siinä oli keino. Drifva opettelee soittamaan pianoa. Kaupunki oli musikaalinen, täällä soitettiin melkein yhtä usein viulua ja pianoa kuin korttiakin pelattiin. Drifvan opettajaksi tuli köyhä tyttö, yhtä nuori kuin hän itsekin. Nuotit taottiin päähän, sävelikköjä rummuteltiin.
— Nyt pitää sinun muistaa muuttaa kolmas sormi peukalon yli äläkä koske peukalolla mustiin tangentteihin!
No, sen lupasi Drifva kyllä muistaa. Mutta kuinka olikaan, niin sattui kolmas sormi unohtumaan, ja peukalo eksyi rauhoitetulle alueelle.
— Sinun pitää muistaa, että D-duurissa on risti f:n ja c:n edessä, mutta B-duurissa on b h:n ja e:n edessä.
Mahdotonta. Drifva rämisytti niinkuin ei ristejä eikä b:tä koskaan olisi ollut olemassakaan.
— Odotahan vähän: nämä ovat bassonuotteja eivätkä diskantteja. Pitäähän sinun erottaa viivan ylä- ja alapuolella olevat nuotit; etkö nyt opi tuntemaan kolmiviivaista c:tä? Ja sitten sinun pitää laskea kuusi kahdeksanneksen tahtia: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, yksi, kaksi, kolme, neljä…
Ei, se ei sujunut. Nuotit kuin nuotit! Kolmiviivaiset sammakonpojat, mitä hullutusta ne ovat? Ja mitä laskemiseen tulee, niin eihän Drifvan tarvinnut opetella laskemaan kuuteen asti, sen hän osasi jo kolmen vuoden vanhana.