— Ei, nyt sinä tulet jo liian mahdottomaksi, sanoi nuori opettaja, jonka enkelinkärsivällisyys sekin kerran loppui.
— Sen kyllä uskon, vastasi Drifva. Opeta minua viheltämään kunnon valssi, niin voimme sitten lopettaa tunnin jollakin hauskalla kirjalla.
Opettaja vastusteli, mutta hänkin oli nuori niinkuin hänen oppilaansa, ja he sopivat opetustavasta. Ensin koeteltiin muutamia silloin suosittuja valsseja — Beethovenin Kaipuuvalssia ja Huokausvalssia, "Eloni on kuin aaltonen virran". Kaikki olivat liian vaikeita. Drifva ehdotti tuttua piiritanssin säveltä "Saa, kaunis tyttö, tanssimahan" — ja se sujuikin oivallisesti! Nauraen harjoitettuaan tuon loistokappaleen istuutuivat opettaja ja oppilas yhdessä itkien lukemaan "Ruusaa eli Kerjäläistyttöä", kymmenosaista romaania, joka oli lainattu kaupungin kirjastosta.
Vastoin luuloa ei Lusia täti ollut oikein tyytyväinen piiritanssisävelmään. Hän ei ymmärtänyt niin uusimuotista soittoa, hän tahtoi kuulla Rousseaun unelman tai Wittgensteinin marssin.
Drifva koetti parastaan, mutta eipä se tahtonut onnistua.
— Ehkä lopetamme soittamisen, arveli hän. Sormeni ovat aivan tottelemattomat, ehkä sentähden, että olen kutonut reivasta.
— Lopetamme soittamisen! toisti Lusia täti muistaen varsin hyvin, miten tanssikoulun kävi. — Siitä ei puhettakaan. Kyllä sinusta pitää ihminen tulla; kaikki hienot tytöt soittavat pianoa. Mutta sinulla on liian nuori opettajatar; minä puhun mamseli Hagtornille asiasta.
Ja Drifva alkoi soittaa mamseli Hagtornin johdolla. Tämä oli hirvittävä mörkö, suora kuin viivotin, jolla hänen oli tapana napsauttaa oppilaitaan sormille. Ensi arvolause oli: ei yhtään taipumusta, harrastuksesta ei tietoa. Mutta Drifvan piti oppia soittamaan pianoa ja hän soitti pianoa. Samat säveliköt risteineen ja b:ineen, sama sormitus, sama laskeminen: yksi, kaksi, kolme, neljä, sama tuska viivallisista ja viivattomista oktaaveista, niistä, joilla oli viiva päässä ja kaksi kaulassa. Cramerin klaveerioppiin ryhdyttiin vavisten, Rhoden andanttea rääkättiin, Diabellin "Goldene Jugendzeit" pakotti Drifvan huulilta tunkeutumaan hiljaisen huokauksen: ah, jospa olisin neljänkymmenen ikäinen!
Hagtorn oli taipumaton. Äärimmilleen kiusautuneena Drifva ryhtyi rukoilemaan:
— Rakas, hyvä mamseli, minä olen niin hirveän tyhmä, etten koskaan saa noita b:itä päähäni; emmeköhän jo lopettaisi?