Ei, Hagtorn oli luvannut Lusia tädille, että hän tekee villieläimestä ihmisen, Hagtorn oli taipumaton.
— Olisipa kumma, ellen sinua ajaisi soitolla pakosalle! ajatteli
Drifva kapinallisin mielin.
Ja sitten hän alkoi paukuttaa poikki kieliä onnettomasta vanhasta opetusklaveerista, jossa oli viisi oktaavia ja mustat tangentit nykyisten valkoisten paikalla ja valkoiset siinä, missä nykyjään ovat mustat. Ei apua siitäkään. Hagtorn löi oppilastaan sormille viivottimella ja panetti uudet kielet.
— No, sinullapa on korvat? ajatteli Drifva sisimmässään raivoten.
Ja hän alkoi soittaa seitsemän kertaa huonommin. Se oli pirullista musiikkia. Klaveeri parkui kuin kissa hengen hädässä; Cramer pantiin kidutuspenkkiin, Rhode murhattiin, Diabelli ruhjottiin elävältä. Se auttoi vihdoinkin. Jobinkin kärsivällisyys olisi loppunut, ja Hagtorn, kestettyään kolme tuntia moista soittoa, ajoi Drifvan ovesta ulos, ystävällisesti kieltäen häntä koskaan enää koskemasta pianoon tässä maailmassa.
— Mitä minun on tehtävä tytölle? päivitteli Lusia täti epätoivoissaan.
— Tällä laillahan hänestä ei tule koskaan ihmistä.
— Teidän ei pidä tehdä mitään, täti, ehkä sitten onnistuu paremmin, vastasi Drifva viattomasti. Hän oli saanut kyllikseen oppitunneista.
Jotakinhan oli kuitenkin koetettava, ja kuinka olisi voinut oravaa paremmin kesyttää hienoa seuraelämää varten kuin saamalla hänet oppimaan ranskaa.
Oululaiset, vieläpä muutamat sivistyneimmätkin, puhuivat kyllä mieluimmin suomea ja sekoittivat suomalaisia sanoja ruotsiinsa. Muutamat merimiehet ymmärsivät englannin kieltä, jotkut kauppiaat saksaa, ja vanha maisteri Ståhle oli sangen uutterasti, mutta huonosti menestyen koettanut saada venäjää puhekieleksi koulun vastahakoisten miehisten oppilasten kesken. Muutamat ylhäisön naisista olivat päässeet niin pitkälle, että saattoivat rakastettavalle, käytöstapaa määräävälle maaherran rouvalle vastata ranskaksi; sitä kieltä harjoitettiin mamseli Wacklinin tyttökoulussa, ja mitä harvinaisempaa se siihen aikaan oli, sitä enemmän sitä pidettiin sivistyksen kukkana.
Drifvan piti siis kukoistaa tässä kukkatarhassa; oli vain löydettävä sopiva puutarhuri. Tyttökouluun oli hän liian vanha; hänen entiset oppituntinsa olivat niin tutut, ettei kukaan kaupungin ranskalaisista naisista olisi uskaltanut ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen. Eräs vanha opettaja, joka tuskalla ja huolta nähden pänttäsi Gediken ranskalaista lukukirjaa koulunuorison päähän, tunnusti totuuden mukaan, ettei hän ollut pariisilainen; mutta voisihan kysyä maisteri Spikiltä.