Kuka oli maisteri Spik? Vanhahko ylioppilas, jolla oli tuuhea, harjasmainen tukka, oppineen näköiset silmälasit ja kivikova sydän kaikkia poikien tuskia kohtaan, mutta vahasydän kaikkiin hamepukuisiin ihmisolentoihin nähden. Tämä oppinut herra oli viranhoitajana koulussa, ja hänen otaksuttiin oppineen uudemmat kielimenetelmät Helsingissä ranskankielen lehtorin Granlundin johdolla. Hän selitti oitis olevansa valmis ryhtymään opetukseen. Jotta vältettäisiin täydelleen panettelun varjokin ja annettaisiin Lusia tädille tilaisuus pitää silmällä suojattinsa ahkeruutta, sovittiin, että nuoren miehen piti saapua oppilaansa luo joka päivä kello yhdeltätoista ja että talon poliisin piti olla läsnä opetusta kuulemassa.
Niin tapahtui. Huomattiin maisteri Spikin osaavan vaatia paitsi Fénelonin Télémaquea myöskin sen ajan uusinta mallikirjaa Meidingerin Ranskan kielioppia. Sisäluvusta oli tuleva kukan sirkkalehdet. Ranskan hengetär yksin tiennee, miten opettajan oman, aito suomalaisen ylioppilaan ääntämisen laita oli; pariisilaiset olisivat varmaankin luulleet sitä kummalliseksi suomenkielen murteeksi. Tosin hän kiitettävän uutterasti koetti selitellä sisäluvun hämäriä arvoituksia, jotka ovat olleet varsin monen pikku mamselin ensimmäisenä päänvaivana. Eu oli luettava kuten öö, ai niinkuin ee, cependant kuin spangdang ja oui kuten voi nenään äännettynä.
— Eikö se ole sen vaikeampaa? tuumi Drifva ja näytti hampaitaan, jotka olivat valkoisia kuin helmet. — Voi, spangdang, lausunko nyt hyvin?
— Erinomaisesti! vastasi ihastunut opettaja. Noilta huulilta olisi mesopotamiankin kieli ollut musiikkia.
— Mutta voihan on suomea, huomautti Drifva. Taitaa olla merkillistä yhtäläisyyttä suomen ja ranskan kielissä.
— Luultavasti, myönsi opettaja. Mutta jatkakaamme nyt. Olkaa hyvä, lukekaa ensimmäiset rivit Télémaquesta.
Drifva luki: Calypso ne pouvait se consoler de départ d'Ulysse … mainiosti se oli luettu suomalaisten tapaan tavaten ja kankealla pohjoissuomalaisella murteella, mutta ranskaa ei siinä voinut huomata rahtuakaan.
— Sangen hyvin luettu, huomautti onnellinen opettaja, yhä enemmän lämmeten sydämeltään. — Todellakin paremmin kuin mitä olin odottanutkaan. Ehkä hieman väritellen näin: Kalipso nö puvee sö kongsolee dö depaar d'Ylis. Olkaa hyvä ja supistakaa vähän pienemmäksi suunne!
Drifva suipensi suunsa kirsikaksi, ja ylioppilas teki tietämättään samoin. Hän tietysti selitti, ettei Fénelon itsekään olisi voinut lausua tuota pulmallista lausetta täydellisemmin kuin hänen taitava oppilaansa.
— No, se ilahduttaa minua, virkkoi Lusia täti. Tuohan kuuluu aivan tutulta. En minä olisi koskaan uskonut ranskaa niin helpoksi.