— Meidänhän piti laskea. Siis Santala yhdeksäs. Entä tuo vanha biisamiturkkinen herra, joka ei näytä kuulevan eikä näkevän muuta kuin nuottinsa, joita hän lakkaamatta tutkii?
Kukaan ei tuntenut häntä. Kukaan ei ollut kuullut hänen lausuvan sanaakaan. Hän oli otaksuttavasti vanha soittotaituri, joka ahmii nuotteja, niinkuin joku toinen ahmii sanomalehtiä, ja kuulee korvissaan kokonaisen orkesterin soittavan. Me päätimme nimittää häntä yksinkertaisesti vain Biisamiksi.
— Mutta sittenhän meitä kumminkin on kymmenen, virkkoi luvunlaskija-neitsemme.
— Eipäs, huomautti kapteeni Videstrand. — Oletteko, armollinen neiti, koskaan läsnäolollanne kunnioittanut minkä maanosan höyrylaivaa saksalaisten kauppamatkustajain huvittamatta teitä miellyttävällä seurallaan?
— Te olette oikeassa. Täällähän niitä on kaksikin.
— Herrat Seiffe ja Dattelbaum, jotka jakavat kalliin aikansa vuoroin ihailemalla naisia, vuoroin tarjoilemalla tavaroitaan konsulille, vuoroin hankkimalla "was anzubeissen", jotakin pureksimista, joka viimeksimainittu heistä on meri-ilmassa tarpeen joka toinen tunti.
Kun seura sitten oli päässyt tasaisen tusinan rauhoittavaan lukuun, istuttiin illalliselle mistään pahoista aavistuksista tietämättä; silloin kuulimme neiti Hemmingin puoleksi vilpittömästi, puoleksi leikillisesti hämmästyneenä kuiskaavan veljelleen:
— Mutta meitähän onkin pöydässä kolmetoista.
Sitä vastaan ei käynyt väittäminen, meitä oli todellakin kolmetoista. Onneton, joka siten vastoin tahtoaan häiritsi onnellista rauhaamme, ei ollut kukaan muu kuin Hengistin päällikkö, kapteeni Müller, jota emme olleet muistaneet ottaa lukuun. Saattoihan huomauttaa, että jos hänetkin luettiin mukaan, niin olisi myöskin ollut pantava laivaväki ja palvelijat kohtalon verokuittiin, mutta ei, eipä sittenkään saatu olemattomaksi, että meitä istui kolmetoista pöydässä. Jotakin oli tapahtuva. Puoli seuraa lähti mystillisin mielin levolle.
Aivan oikein! Aikaisin seuraavana aamuna kuului potkurin yksitoikkoinen jyskinä lakkaavan, sitten epäröiden alkavan jälleen, sitten taas lakkaavan, alkavan ja vihdoin vaikenevan — ainiaaksikohan? Me olimme aukealla merellä, emme tunteneet mitään tärähdystä, emme vähintäkään heilumista; mikä sitten aiheutti tuon odottamattoman hiljaisuuden? Tietysti kolmetoistaluku.