— Niin, sanoi rouva Rönnevall, Anna Hedmansson on pikkuinen peippo raukka, joka ensi kerran koettelee siipiänsä tuntemattomassa maailmassa. Toivoakseni ne kasvavat; hänellä on viehättävä ääni.
Viehkeä, vaaleaverinen tyttö katseli kiitollisena ja kainona suojelijaansa. Hän oli melkein päätään pitempi rouva Rönnevallia, joka ollen parhaillaan kolmenkymmenen iässä oli mitä suloisin pikku rouva.
— Siis kuusi, jatkoi puhelias laskija. — Sitten … mutta meidänhän olisi pitänytkin aloittaa teistä, oppinut kanslianeuvos Rabe. Seitsemän. Enkö jo sanonut, että teille oli tuleva viisasten numero. Ja jottemme enää toistamiseen rikkoisi oppia vastaan, otamme nyt heti lukuun dosentti Sumun…
— Englantiin, vastasin minä.
— Kahdeksan. Mikä on tuon nuoren, siivon miehen nimi, joka puhuu suomea ja nyt parhaillaan lukee kirjaa tuolla vintturin luona?
— Lautamies Santala, varakas isäntä Pohjois-Hämeestä, vastasi kapteeni Videstrand. — Hän näyttää tuskin kolmenkymmenenkään vanhalta, mutta on sentään ainakin jo yli neljänkymmenen, koska hän on matkalla noutamaan tytärtänsä Lausannen kasvatuslaitoksesta.
Eversti Hemming, joka tähän asti oli puhellut lautamiehen kanssa, tuli tällöin muiden luo ja ilmaisi kummastuksensa siitä, että oli tavannut suomalaisen talonpojan, joka tunsi Saksan historian paljoa paremmin kuin hän itse.
— Santala, sanoi hän, on niitä, jotka ovat omin neuvoin hankkineet melkoiset tiedot, ja kuitenkin hän on vaatimattomampi kuin kukaan meistä. Kirja, jota hän lukee tuolla, on saksan kielioppi. Hänessä on oikeata kunnianhimoa, hän tahtoo tulla matkallaan toimeen ilman tulkkia.
— Mutta Lausannessako kasvatetaan talonpoikaistyttöjä talouden ja karjan hoitoon? tokaisi neiti Hemming pisteliäästi.
— Luultavasti ei, vastasi eversti. — Santala koettaa kaikin tavoin saada kansakoulua paikkakunnalleen ja tytärtään siihen opettajaksi.