— Mitä siinä neuvotonna seisot! Etkö koettele ohjaksiasi mies, ennenkuin lähdet matkalle? Tervahautako, sanot? Ikäänkuin ei tähän vuodenaikaan pitäisi ajaa viidenkymmenenkin tervahaudan ohitse! Mutta silloin pitää laskeutua maahan ja taluttaa hevoset vaarallisen paikan ohitse. Tartu suitsiin ja taluta hevosia, niin että vaunut nousevat ojasta, mutta älä kuhnaile, ne ovat vielä peloissaan. Vai niin, eikö käy? Sen täytyy käydä. Jos pelkäät, kyllä minä autan.
Minä olin kuullut ja nähnyt kylliksi. Kun suojelijamme yhtä rohkeasti ja yhtä taitavasti saattoi hevoset ja vaunut tielle, ymmärsin minä, ettei hän saattanut olla kukaan muu kuin entinen ihailtu ystäväni, Drifva neiti. Oli anteeksiannettavaa, ettei hän tuntenut minua; minähän olin ollut vasta kaksitoistavuotias, kun viimeksi näimme toisemme Laanilan suvannon jäällä.
— Jatka nyt ohjaksia, mies, minä pidän sillä aikaa hevosia, mutta tee kunnollinen solmu!… Kas niin, kestääkö se? — Ja hän koetteli solmua. — Aja sinä minun kääsejäni, minä ajan vaunut lautalle. Ei sinuun eikä hevosiin ole luottamista.
Kaikista vastusteluistamme huolimatta reipas ystävämme hypähti kuskilaudalle, ja hän todisti täydellisesti oikeaksi luottamuksen, jota hän jo oli herättänyt meissä. Kun lautalle tultuamme nousimme vaunuista, sanoi hän:
— Mihin aiotte päästä yöksi?
— Ensimmäiseen kestikievariin.
— Jos saan tarjota yksinkertaisen yösijan, niin teen sen varsin mielelläni… Ei tästä ole meille enempää kuin neljännespenikulma; kolme huonetta; sillähän tähän vuoden aikaan tuleekin toimeen. Me asumme talvisin kaupungissa, mutta lääkärimme sanoo lasten tarvitsevan maa-ilmaa.
— Kiitoksia paljon. Mutta meistä on liian suurta vaivaa.
— Ei ollenkaan. Mieheni on tällä kertaa poissa, hänen huoneensa on tyhjänä, elleivät vain hänen tupakkapiippunsa jätteet karkoita vieraita.
— Mutta olittehan, rouva X., itsekin matkalla, minkä näin vastoin tahtoamme keskeytimme.