Viimeisen kerran silloin näinkin Drifva neidin Oulussa. Kohta sen jälkeen vanhempani muuttivat sieltä seitsemänkymmenen penikulman päähän Etelä-Suomeen, ja kun lähdön edellisenä päivän kävin tapaamassa ihailtua ystävääni, oli hän jo ennen minua lähtenyt kaupungista. Tiedettiin hänen päässeen jäisestä kylvystään nuhalla, joka ei ollut sen vaarallisempi, kuin minkä joku muu pikku mamseli saa kylmästä päällystakista. Mutta tiedettiinpä enemmänkin. Tiedettiin, ettei hän ollut lähtenyt kaupungista poronpulkassa, kuten hän oli tullut; hän oli lähtenyt majurin seurassa. Kuka sitten oli tuo tukeva majuri, joka suvaitsi asettua pauhaavaan koskeen juuri sitä varten, että ystäväni Drifva saisi päättää kuuluisan Oulussa-oleskelunsa loistavammalla tavalla kuin Olli Nötbomin epätoivolla? Muutamat luulivat tietävänsä, että majuri oli leski ja rikas; mikä olikaan luonnollisempaa, kuin että hän heti oli kihlaava henkensä pelastajan? Toiset tiesivät varmasti, että majuri oli vanhapoika ja oli testamenttaava Drifvalle suuren omaisuutensa. Mamseli Wacklinin tyttökoulun oppilaista se oli liian yksinkertaista. Majuri ei heidän mielestään ollut mikään oikea majuri — kukapa majuri koskaan oli ajanut kolmella hevosella Merikoskeen? — hän oli nähtävästi kreivi, prinssi, ruhtinas, sanalla sanoen tuntematon, joka kerran naamarinsa riisuttuaan esiintyy loistavana ilmiönä. Hänen tiedettiin samana päivänä käyneen tervehtimässä Drifvaa, sillä mikä tuulispää saattoi pysyä piilossa ilmiöltä, joka matkustaa tuntemattomana? Mitä hän siinä tilaisuudessa sanoi, jäi salaisuudeksi, mutta se ei kuitenkaan estänyt mamseli Wacklinin oppilaita sepittämästä rosvoromaania, jossa sankari, kreivi Boreas — sillä pitihän hänellä olla hallainen nimi — tuli mitä kummallisimmalla tavalla sovintoon ihmiskunnan kanssa sankarittaren, neiti Drifvan avulla. Muistelenpa nähneeni sen romaanin painettuna jossakin sanomalehdessä.

Asian oikea laita ei ollut läheskään niin romantillinen, kuten sittemmin sain kuulla. Majuri Björn, vanha rehellinen suomalainen sotilas, oli sodan jälkeen muuttanut Ruotsiin, mutta sisäisestä pakosta asettunut niin lähelle rajaa kuin mahdollista ja ostanut vanhojen päivien varaksi talon Haaparannasta. Leskimies hän oli, siinä oli arvattu oikein, ja hyvissä varoissa oleva, joskaan ei juuri rikas; mutta uusien lemmittyjen etsiminen ei suinkaan johtunut hänen mieleensä, koska hänellä jo entisestään oli niitä neljä, kaksi tytärtä naimisissa ja kaksi vielä kotona. Majuri vanhuksella oli Hämeessä veli, jota hän kaikin mokomin tahtoi vielä nähdä, ennenkuin molemmat saisivat käskyn marssia päämajaan; kas siinä syy, miksi hän ajaa karitteli kolmella hevosella Ouluun, Ollen hyvän pöydän ystävä hän otaksui Hämeessä olevan yhtä niukasti poronpaisteja, kuin niitä Haaparannassa oli runsaasti, ja sen tähden hän oli kuormittanut noilla herkuilla rekensä niin täyteen, että ne olivat vähällä vetää hänet ja pelastajansa joen pohjaan. Eikä myöskään ollut luonnollisempaa kuin se, että hän rehellisen sydämensä kiitollisuudesta etsi käsiinsä tuon perhananmoisen kasakkatytön, joka oli uljaasti suorittanut kylmän kylvyn hänen tähtensä, ja kun hän sillä käynnillään havaitsi, että Drifvan isä, kappalainen ja varapastori Kersantti, oli palvellut sodan aikana hänen komppaniassaan, niin olihan aivan luonnollista sekin, että majuri lähti Drifvan seurassa tervehtimään tätä entistä sotakumppaniaan. Drifva itse oli jo saanut kyllikseen ensimmäisestä hienommassa seurapiirissä oleskelustaan, ja Olli Nötbomin epätoivo oli vihdoin saanut Lusia tädin siinä määrin vakuutetuksi siitä, miten oravasta oli mahdotonta tehdä ihmistä, että hän kerrassaan luopui kaikista turhista kokeista. Lähtöön oltiin siis molemmin puolin tyytyväisiä: Oulu kadotti erään puheenaiheen, ja salot saivat takaisin oikean omaisuutensa.

Tähän keskeytyivät koko kahdeksantoista vuoden ajaksi kaikki tietoni Drifvan seuraavista vaiheista. Minä olin viettänyt suurimman osan nuoruuttani osaksi Sveitsissä, osaksi Pariisissa, oppinut vähän, nähnyt paljon ja ehkä unohtanut vielä enemmän. Minusta oli ystäväni Drifva enää vain hämärä tarina viattomammilta ajoilta, jolloin vielä saatoin ihailla oravia. Ja tunnustan jo melkein kokonaan unohtaneeni hänet, kun noiden kahdeksantoista vuoden kuluttua sattuma toi minut takaisin Pohjois-Suomeen.

Minä olin iloiten suostunut sukulaiseni rouva S:n ehdotukseen, että lähtisimme yhdessä Aavasaksalle katsomaan keskiyön aurinkoa. Rouva S. ei pitänyt merimatkoista, ja sen tähden kuljimme mieluummin maitse, ajaen mukavasti kuusitoista penikulmaa Oulusta Tornioon. Matka olisi ollut mitä viehättävin, elleivät monet hankalat lauttapaikat olisi sekä peloittaneet että tuottaneet ajanhukkaa. Muutamana kauniina kesäkuun iltana tapahtui meille sitä paitsi onnettomuus, että kyytihevosemme pelästyivät tervahautaa ja lähtivät hurjasti nelistämään pitkin tietä. Ajaja koetti turhaan hillitä niitä; päälle päätteeksi katkesi vielä toinen ohjas. Ei edes veräjääkään, jotka muuten ovat hyvinkin kiusallisia, sattunut olemaan siinä tietämme sulkemassa. Levottomuutemme kasvoi kasvamistaan, koska meille oli sanottu, että me taaskin kohta tulisimme lauttarantaan. Tie käy lautoille aina alamäkeen joen äyräälle asti, eikä sitä koskaan suljeta portilla, joten meillä oli edessämme varsin ikävä mahdollisuus, että huimaavaa vauhtia ajaisimme suoraa päätä jokeen.

Tuona arveluttavana hetkenä tuli kääseillä ajaen yksinäinen nainen vastaamme. Huomattuaan meidän asemamme hän pysäytti heti hevosensa, käänsi sen kääseineen tien poikki ja hypähti itse maahan. Minuutin kuluttua meidän hevosemme huomasivat tien suljetuksi, mutta karkasivat vasemmalle jatkaakseen ojan yli matkaansa tasaiselle kankaalle; silloin tuntematon vastaantulija niin rohkeasti, neuvokkaasti ja taitavasti, että se meitä suuresti kummastutti, otti vasenta hevosta suitsista ja sai niin nopeasti hillityksi sen, että vaunut vaaratta kallistuivat hiljalleen matalaan ojaan.

Läähättäen, vaahtoisina ja vielä pelosta vavisten hevoset pysähtyivät. Tuntemattoman naisen auttamina pääsimme vaunuista maantielle, tosin hieman kalpeina, mutta sotakunniamme pelastaneina. Hänen ensi kysymyksensä kuului, olemmeko loukkaantuneet.

— Emme vähääkään, ilmoitimme hänelle.

— Hauskaa kuulla, sanoi hän. — Olisi voinut käydä pahemminkin, sillä lauttapaikalle on tuskin kuuttasataa askelta. Vähäinen pelästys haihtuu pian; malttakaas, tuossahan on lähde tien vieressä.

Niin sanoen hän juoksi muutamia askelia syrjään, löysi palasen tuohta, teki lipin ja toi kohta meille maukkainta vettä, mitä milloinkaan muistan juoneeni koko elämässäni. Me olimme jo siksi rauhoittuneet, että saatoimme osoittaa liittolaisellemme hyvin ansaittua kiitollisuutta. Rouva S. esitteli itsensä; minä pysyin hänen sukulaisenaan nimettömänä. Tuntematonkin mainitsi nimensä, joka oli meille aivan vieras — rouva X. Hän oli ulkonäöstä päättäen kolmenkymmenen paikkeilla, pitkäkasvuinen ja voimakas ruumiiltaan; hänen tuuheat, mustat hiuksensa oli sovitettu sykeröön yksinkertaisen olkihatun alle, kädessä oli hänellä palttinaiset puolihansikkaat, yllä ruudullinen pumpulipuku ja vähän kulunut harmaa saali ainoana suojana iltakylmää vastaan. Hänen hevosensa oli kaunis eläin, ja hän hyväili sitä ilmeisesti mielihyvin; yhdenistuttavat kääsit olivat melkein ylellisyyttä näin syrjäisillä seuduilla.

Minä epäilin heti ensi silmäyksestä asti, että olimme jossakin jo ennen nähneet toisemme, ja muutamat vilkkaat liikkeet johtivat mieleeni erään lapsuudenmuiston. Mutta se henkilö, joka tällä kertaa oli edessäni, oli melkoista täyteläämpi, eikä hänellä ollut mitään vallatonta käytöksessään, ja hän puhui huolellista kieltä. Minä epäilin kenties erehtyneeni, kun äkkiä kuulin hänen toruvan ajajaamme.