— Ei mikään, vastasi Froste ja pyörtyi samassa.
Me katsoimme hänen käsiään, kynnet olivat siniset kuin hän olisi ollut mustikoita poimimassa. Drifvan hengenvaara ja hurjat ponnistukset, jotka hän sai kestää rekeä kiinni pidellessään, olivat lopettaneet pojan voimat.
— Oh, kylläpähän selviää; hiero hänen ohimoitaan vankasti lumella! huusi Drifva minulle ja oli seuraavana hetkenä taas hukkuvia hevosia auttamassa.
Hän laskeutui pitkäkseen jään reunalle, otti kiinni keskimmäisen hevosen riimusta ja koetti pitää sen päätä koholla vedestä. Se oli raskasta työtä, eivätkä Drifvan voimat olisi siihen riittäneet, ellei ajaja olisi auttanut häntä. Vihdoin vanha majuri, suuttunut, läpimärkä ja hölmistynyt kuin oli, näytti vähän tointuvan. Hänen onnistui vain hirvittävää vaivaa nähden selviytyä raskaasta turkistaan, jonka hän sitten levitti tytön peitteeksi tämän maatessa pitkänään jään reunalla, ja ilmaisi teeskentelemättömän ihmettelynsä huudahtamalla:
— Tuopa on, periköön minut (pitkä rivi nimiä), pahin saakelin kasakka, minkä koskaan olen nähnyt!
Suomalaisilla ja ruotsalaisilla on yhteinen sananlasku: "ei Jumala ole kiirettä luonut". Hevosten hengestä taistelemista kesti ainakin kaksikymmentä minuuttia, ennenkuin kyytimies vitkaan saapui ihmisiä ja kankia mukanaan. Yksi hevonen vedettiin ylös kuolleena, toiset hengissä. Drifva ei odottanut pelastustyön loppua, sillä punakoita poskia, tuuheita, mustia hiuksia ja pientä mustaa silkkipäähinettä lukuun ottamatta hän oli kokonaan jäässä. Uusi hevonen ja reki hankittiin matkustavaisille, toinen Frostelle ja minulle. Drifva piti parempana lähteä hiihtäen kaupunkiin; sehän oli tepsivin keino jäämöhkäleen sulattamiseksi.
— Ei, mutta kuulehan nyt, sinä vihon viimeinen saakelin moinen velhoveitikka — esteli majuri, syytäen koko joukon hyväilysanoja oman luontonsa mukaan — pitäkäähän turkki yllänne!
— Onko teillä, herra, tapana hiihtää turkki yllä? nauroi Drifva.
— Mutta sanokaahan toki, ketä perhanaa, nöyrin palvelijanne, minun on kunnia kiittää vanhan krenatöörin hengestä?
— Nimeni on Tuulispää, vastasi Drifva niiaten aivan Remahlin sääntöjen mukaan ja kolistellen jäätyneitä suksiaan saadakseen sijaa jaloilleen. Seuraavana silmänräpäyksenä hän oli jo kaukana poissa.