— Ei, tällä tavoin emme koskaan pääse Laanilaan, huudahti Drifva iloisesti ja päästi suksensa huimaavaa vauhtia kiitämään rannan äyrästä myöten alas joen jäälle.
Tuskin hän ehti sinne, kun hän jo sai odottamattoman aiheen kiiruhtaa yhä enemmän. Toiselta rannalta tuli kuomureki, jonka edessä oli kolme hevosta, pyrkien joen poikki kaupunkiin. Siltaa ei ollut siihen aikaan, ja virta teki varsinkin kevätpuolella jään petolliseksi. Joko nyt ajaja ajoi liian lähelle koskea taikka kevätaurinko ja kapinallinen joki olivat tehneet liiton keskenään, yhdentekevää, jää petti ja ensin syöksyivät hevoset, sitten reki virtaan, joka oli siinä kohdin sekä syvä että vuolas. Vaara oli ilmeinen, ylivoimainen joki oli vievä mukanaan kaiken.
Froste ja minä seisoimme loitolla ja näimme hevosten korskuen taistelevan virtaa vastaan. Kolmessa minuutissa ehti Drifva paikalle. Ajaja ja kyytimies olivat pelastuneet jäälle, mutta seisoivat neuvottomina ja vaikeroiden sekä turhaan koetellen vetää ylös hevosia. Raskaskuormaisessa reessä, joka oli puolillaan vettä ja kaatumaisillaan, näkyi kiroileva herra turhaan ponnistelevan päästäkseen irti hakaan kiinnitetystä jalkapeitteestä.
— Älä siinä seiso ja huuda, pöllöpää! huusi Drifva kyytimiehelle. — Etkö näe, että hevoset kuristuvat? Heti rantaan hakemaan kankea! Missä veitsesi on … kas niin, suori jo tiehesi!
Drifva ei ollut ensi kertaa moisessa pulmassa. Hän asetti suksensa päällekkäin vinoon jään reunalle, pääsi rekeen ja sai leikatuksi auki jalkapeitteen. Sitten hän vapautti vangin reestä ja pelasti hänet jäälle — vanhan, lihavan, pitkäviiksisen herran, jota ajaja puhutteli majuriksi.
Pahin oli vielä jäljellä. Ken on koettanut, hän kyllä tietää, mimmoista on, kun kolme rinnakkain valjastettua hevosta taistelee henkensä edestä vihaisessa virrassa. Ne sotkeutuivat ohjaksiin ja siloihin, tallasivat ja painoivat toinen toistaan, ja jään reuna lohkesi etukavioiden alta joka kerta, kun ne läähättäen koettivat saada tukea jaloilleen. Kun me saavuimme paikalle, oli Drifva jo leikannut poikki vetohihnat, mutta ei vielä ollut päässyt käsiksi aisoihin eikä niiden välillä oleviin hihnoihin.
— Mitä siinä seisot ja töllistelet? huusi hän ajajalle. — Käy vatsallesi ja pidä rekeä, niin minä koetan päästää aisat haoista.
Matkustajat tuijottivat kummastellen Drifvaan. Hän oli kaunis seisoessaan siinä jäänreunalla, heleänpunaisin poskin, tummat silmät säihkyvinä ja ryhti niin rohkeana ja päättäväisenä, että hän näytti kykenevän torjumaan minkä vaaran hyvänsä. Frosten avulla onnistui ajajan estää reki vajoamasta. Kohta Drifva kiikkui tuossa keinuvassa, veden täyttämässä aluksessa, mikä minä hetkenä hyvänsä näytti voivan upota. Päästäkseen käsiksi aisoihin hänen täytyi pistää oikea kätensä ja olkapäänsä veden alle ja sitä paitsi uskaltautua siihen vaaraan, että joka silmänräpäys häneen olisi voinut sattua ankara isku epätoivoisesti potkivien hevosten takakavioista. Onneksi olivat eläinparat jo uupuneet. Drifva päästi irti aisat ja pääsi onnellisesti, mutta läpimärkänä takaisin jäälle. Hän oli ottanut kylvyn kahdenkymmenen asteen pakkasessa.
Minä en voinut muuta kuin hyödytönnä itkien ja nyyhkien katsella tapausta. Mutta heti jäälle päästyään Drifva huomasi Frosten.
— Mikä sinua vaivaa, pikku raukka? kysyi hän. Itkeä tillitätkö nyt sentähden, että minä kävin koskessa etkä sinä?